Liikuntariippuvuus oli vähällä tuhota terveyteni

liikuntariippuvuus nielaisee ihmisen syvään kuiluun

Liikuntariippuvuus on pakonomaista liikkumista, joka hallitsee ihmistä sen sijaan että ihminen hallitsisi liikkumistaan. On vaan pakko päästä liikkumaan, oli tilanne mikä tahansa. Mielestäni se on yksi addiktion monista kasvoista. Minua haastateltiin aiheesta uusimpaan Fit lehteen, jossa kerron oman tarinani liikuntariippuvuudesta. Haastattelun myötä olen miettinyt paljon viime aikoina liikuntariippuvuutta ja sitä, miten terveyttä ja elämänlaatua parantavasta asiasta voi pikku hiljaa tulla syvä kuilu, joka nielaisee ihmisen sisäänsä armottomalla tavalla. Ja tämä kaikki voi tapahtua pikku hiljaa huomaamatta. Näin kävi ainakin omalla kohdallani…

Liikuntariippuvuuden ja normaalin liikunnan harrastamisen välinen raja on hiuksen hieno. Ja ainostaan ihminen itse tietää sen, että onko kyse elämää hallitsevasta pakosta vai liikunnan ilosta. Vaikka toki se näkyy usein ulospäinkin ellei liikuntariippuvuudesta kärsivä ihminen onnistu salaamaan pakonomaista liikkumistaan ympäristöltä. Liikuntariippuvuus voi olla yksi syömishäiriön muoto ja uskoisin, että ainakin ortoreksiaa sairastavat kärsivät siitä usein. Tai sitten ihminen voi  yksinkertaisesti vain jäädä endorfiini koukkuun ja ainakin itse ymmärrän sen entisenä kestävyysjuoksijana erittäin hyvin. Se hyvä olo mikä seuraa esimerkiksi pitkästä juoksulenkistä on vaan jotakin niin mahtavaa että sitä on vaikea edes pukea sanoiksi. Sitä vaan haluaa lisää ja lisää.

Lue myös: Kun liikunnasta tulee pakkomielle

liikuntariippuvuus meni kaiken edelle

Olen lapsesta saakka liikkunut paljon ja ihan joka päivä. Voin jopa sanoa, että minulla on aina ollut sisäsyntyinen TARVE liikkua. Se on kuitenkin eri asia kun liikuntariippuvuus. Lapsena juoksin, tanssin ja voimistelin. Nuorena juoksin, tanssin ja uin. Rakastin liikuntaa niin paljon, että hakeuduin opiskelemaankin liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Liikunta on niin iso osa minua etten voi kuvitellakaan liikunnallisesti inaktiivista elämää. Tarve liikkua muuttui liikuntariippuvuudeksi syömishäiriön myötä. Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana ja liikuntariippuvuus nosti päätään voimakkaammin sen jälkeen kun aloin toipumaan bulimiasta. Eli bulimian tilalle tuli ortoreksia eli pakonomainen tarve syödä terveellisesti. Söin vaan tiettyjä tarkkaan valittuja sallittuja ruokia ja liikuin pakonomaisesti. Liikunta ei ollut enää nautinto vaan PAKKO. Joka aamu oli pakko lähteä 1,5 tunnin lenkille ja se oli vasta alkua. Mikään ei saanut tulla liikunnan harrastamisen tielle- ei edes kihlajaiset, joista myöhästyin lenkin takia. Tai vatsatauti, joka meinasi estää marathonille osallistumisen. Juhannuksen viettokin ystävien kanssa mökillä piti keskeyttää sen vuoksi, että pääsen lenkille…

Kuva Pasi Hakala/Studio Varjo

liikuntariippuvuuden kaavat ja säännöt

Pakonomainen liikunta oli täynnä kaavoja ja sääntöjä. En koskaan juossut alle 50 minuuttia. Jokainen maanantai oli ”lepopäivä”, jolloin paastosin. Juhliminen piti ansaita eli sitä edelsi aina normaalia rankempi treeni jne. Eli voitte kuvitella mitä kaikki edellä mainitut  tekevät terveydelle ja palautumiselle. Runsaasti rääkistä huolimatta veriarvoni olivat kuitenkin aina huippu-urheilijan tasoa. Vuosia myöhemmin aloin kuitenkin kärsimään selkäkivuista, joiden myötä jouduin lopettamaan juoksemisen. Siitä alkoi kivulias ja pitkä matka kohti parantumista. Lopullisesti parannuin vasta kun aloin odottamaan ensimmäistä lastani. Yleensä sanotaan, että päivääkään en vaihtaisi pois elämästäni. Rehellisesti sanottuna minä kyllä vaihtaisin. Kaikesta huolimatta tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta kokemastani- en olisi se Satu mikä nykyään olen ilman näitä kokemuksiani. Ne ovat osa minua ja persoonaani, joka haluaa tehdä aina kaiken täysillä ja innostuu usein liikaa asioista. Ja sitä osaa itsestäni en haluaisi koskaan muuttaa. Sen kanssa on vaan opittava elämään.

Lue myös: Miksi ketoruokavalio on minulle ainoastaan työkalu- avoin tilitys menneisyydestä

Tuu instaan: satusjoholm ja 2blackgsd