Hae
Kutsu vapauteen

Puhu rakas puhu!

Puhumattomuuden muuri. Vaietut sanat. Surulliset kohtalot. Sauna, viina ja lumihanki. Itkettämättä jääneet itkut. Tuskainen väistelevä katse. Talvisodan traumat. Iloton nauru. Häpeään painettu katse. Tuskainen ahdistus. Loppuunpalaminen. Uhrautuva kiltteys. Elämättä jäänyt elämä. Loppuelämän syyllisyys. Puolitiehen jäänyt lause. 

Nuo edellämainitut asiat minulle tulee mieleen ensimmäisenä puhuttomuudesta. Kuinkahan paljon meidän sosiaali- ja terveydenhuollon menoista ja ihmisten kivusta ja masennuksesta johtuukaan puhumattomuudesta? Kuinkahan monen suomalaisen on ”pakko” juoda se perjantaipullo sen vuoksi, että pystyisi edes vähän puhumaan tai kestäisi puhumattomuuden aiheuttaman tuskan sisällään? Kuinkahan moni itsemurha ja avioero johtuu puhumattomuudesta? Kuinkahan moni burn out johtuu siitä, ettei vaan ole pystytty sanomaan esimiehelle, että töitä on liikaa ja niistä ei selviä? Kuinkahan monen lapsen ongelmakäyttäytymisen takana on vanhempi, joka ei pysty puhumaan?

Wild Woman Sisterhood


Nuorena en puhunut vaan juoksin tunteitani pakoon. En pystynyt puhumaan vaikeista asioista vaan pakenin. Kun olin saanut toisen lapseni vuonna 1999, isäni soitti minulle eräänä perjantai-iltana. Tuo ilta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni vaikka siitä on jo kulunut 20 vuotta. Yleensä isäni soittaa silloin kun on asiaa eli pohojanmaalaiseen tapaan siinä ei turhia höpistä. Mutta silloin kuin pohojalaanen mies puhuu, kannattaa kuunnella. No, isällä oli asiaa. Keskustelu meni näin:


– Soitin sen takia, että haluan että sää sanot mulle kaikki asiat nyt suoraan mitä on jäänyt sanomatta. 
– Äh, öö… Siis mitä tarkoitat? Mitä on jäänyt sanomatta, siis mitä mun pitäisi sanoo?
– Tiedän, että oon isänä tehnyt virheitä kun oot ollu lapsi ja nuori. Haluan, että sanot mulle nyt suoraan, mikä susta on tuntunu pahalta ja mitä mä oon tehny sua kohtaan väärin.
– No, ethän sä nyt mitään pahaa oo tehnyt! Eihän meillä mitään kamalaa tapahtunut! Onhan meillä tapahtunut tuhat kertaa enemmän hyviä kuin huonoja asioita.
–  Ai meinaatko etten mä oo koskaan loukannut sua mitenkään? Nyt ei Satu puhuta hyvistä asioista vaan niistä huonoista.
– No oothan sä nyt joskus loukannut mua, mutta eikös ne nyt oo jo sovittu? Mitä niitä nyt alkaa kaivelemaan?
– No ei niitä oo välttämättä sovittu, eihän meillä paljon puhuttu ku ei tuohon aikaan ollut oikeen tapana käsitellä asioita niin ku olis pitäny. Anna nyt tulla vaan suoraan päin naamaa, mikä on pahin juttu mitä oot joutunut kokemaan mun takia? Haluan, että sä sanot ne asiat nyt ääneen sun ittes takia. Minun takia niitä ei tarvitse sanoo, koska muistan kyllä ite kaiken.
– No oota nyt ees vähän. No se kyllä on jäänyt vähän kaivelemaan kun kerran laskettelemassa ollessamme nauroit ihan kippurassa kun kaaduin hiihtohississä!
– Joo kyllä mä tuon muistan. Anna mulle anteeksi, se oli typerästi tehty. En mä halunnu sua loukata, mutta kyllähän tuommonen loukkaa.
– No saat tietenkin anteeksi.
– No onko muuta?
– En mä nyt oikein muista…
– Satu, nyt sä huijaat ihteesi ja yrität vaan miellyttää mua. Tiedät itekin, että on muutakin. Mieti joku päivä ja soita kun oot valmis puhumaan rehellisesti.
– Joo. Kiitos isä…

Olin kun puulla päähän lyöty, mutta samaan aikaan oli tosi kevyt olo. Ihan kuin olisin leijunut pilvissä. Tiesin itsekin, etten ollut pystynyt sanomaan kaikkia asioita suoraan, en hennonut! Mietin muutaman päivän, keräsin rohkeutta ja itkien sanoin kaikki ne asiat mistä olin pahoittanut mieleni ja joita ei oltu käsitelty. Joka kerta kun en meinannut pystyä puhumaan, isä rohkaisi sanomaan asian ääneen. Isä pyysi vielä lopuksi kaikkea anteeksi. Kyse ei ollut mistään normaalia elämää suuremmista asioista, ei mistään synkistä salaisuuksista vaan asioista, joita ei ollut käsitelty kunnolla sillä hetkellä. Yllätyin totaalisesti siitä, miten tämä kaikki vaikutti minuun: olo oli puhdistunut, selkeä ja kirkas, askel kevyt. Mikään ei ollut enään niin kuin ennen: aikaa myötä aloin tunnistaa omia tunteitani selkeämmin ja ymmärsin, ettei tunne voi väärä, se on minun näkökulmani asiaan. Suhtautumiseni itseeni ja kaikkeen ympärilläni muuttui.

Olin käynyt saman keskustelun aiemmin äitini kanssa. Olimme puhuneet kaikki asiat halki ihan suoraan ja sopineet ne asiat, jotka olivat jääneet kaivelemaan. Aluksi puhuminen oli ihan hemmetin vaikeaa, mutta helpottui koko ajan. Mielestäni tämä asia on ollut paras asia mitä vanhemmat ovat minulle antaneet ja opettaneet. He ovat rikkoneet puhumattomuuden kulttuurin ja päästäneet minut vapaaksi. Hyväksyneet minut juuri sellaisena kuin olen ja tukeneet minua ihan kaikessa, sellaisissakin tilanteissa missä monet vanh
emmat olisivat kääntäneet lapselleen selkänsä. He avasivat häkin oven, joka oli lukittu ulkoapäin, jotta pääsin lentämään vapauteen. 


En tiedä, mistä vanhempani ovat saaneet viisauden toimia näin. Päätin, että tämän asian haluan siirtää eteenpäin omille lapsilleni. Haluan, että he saavat kokea saman vapauden minkä minä olen saanut kokea. Haluan tehdä omalta osaltani kaikkeni, että he pääsevät vapaaksi kaikista henkisistä kahleista ja pystyvät kasvamaan siihen potentiaaliin, johon heillä on mahdollisuus kasvaa. 


Poikani oli ottanut muutama kuukausi ihoonsa tatuoinnin, jossa oli roomalaisin numeroin syntymäaikani. Viime viikolla hän kävi ottamassa syntymäajan alle sanskriitin kielellä tekstin, jonka sain tietää liittyvän minuun. Sain muutama päivä tietää, mitä teksti tarkoittaa. 

– Äiti, tuo teksti sun syntymäajan alla tarkoittaa sanaa KIITOS.
– Ihanko totta? Mistä hyvästä tämä nyt tuli?
– Kiitos siitä, että olet antanut mun olla aina oma itseni ja oot hyväksynyt mut sellaisena kun mä oon. 

Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. En ole ollut täydellinen äiti, mutta olen yrittänyt parhaani ja pystynyt tarjoamaan lapsilleni sen, mitä omat vanhempani tarjosivat minulle. Viisaassa kirjassakin puhutaan sukupolvelta toisille siirtyvistä kirouksista, joita kehoitetaan katkaisemaan. Yksi näistä kirouksista on puhumattomuuden kirous. Rakas lukijani, katkaise tuo kirous, katkaise se heti, katkaise se tänään. Palkinnoksi saat vapauden. Älä jätä puhumista kuolinvuoteelle viimeiseen hetkeen vaikka sekin on parempi kuin jättäisit sen kokonaan tekemättä. Aina ei pysty puhumaan kasvotusten: toinen osapuoli ei suostu puhumaan tai läheinen on jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen. Tällöinkin voit vieläkin ”puhua” kirjeen muodossa. Kirjoita siihen kirjeeseen miltä sinusta on tuntunut ja mitä haluat sanoa. Ansaitset tämän kaiken, lapsesi ansaitsevat sen, läheisesti ansaitsevat sen.

Minä ja äitini vuonna 1970 Södertaljessä


Kiitos Eija ja Tauno Raiski mitä olette minulle antaneet. Omalla esimerkillänne olette vapauttaneet minut, tehneet sen tärkeimmän teon mitä vanhempi voi lapselleen tehdä. Olette vapauttaneet myös lapsenlapsenne, sillä ilman teidän esimerkkiänne en olisi ymmärtänyt päästää heitä vapaaksi. Katkaisitte sukupolvien puhumattomuuden kirouksen, olitte rohkeita ja valitsitte rakkauden???


Seuraa blogia facebookissa ja instagramissa

Blogin meditaatio-ja hengitysharjoituksia löydät täältä.

Blogin uusimmat terveyteen ja painonhallintaan liittyvät postaukset löydät ensimmäiseksi blogin facebook sivulta klikkaamalla tätä linkkiä. 


Blogin etusivulle pääset klikkaamalla tätä linkkiä.


Päivitän myös säännöllisesti blogin uusimpia ruokakuvia instagramiin, jonka löydät klikkaamalla tätä linkkiä.


Blogin terveellisiä ruokaohjeita kuvineen löydät kootusti täältä.

2 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Uskon, että olet kiitollinen ja uskon lapsesi aitoon kiitollisuuteen. Itse taistelen 67-vuotiaana, että voisin hyväksyä
    /antaa anteeksi vanhempieni loukkaukset. Heillä ei ollut samanlaista ymmärrystä kuin sinun vanhemmillasi. Olet äärimmäisen tarkeän asian ytimessä. Iloitsen puolestasi ja lastesi puolesta.

    Maijahelena

  2. Satu Sjöholm kirjoitti:

    Kiitos paljon<3 Olen kiitollinen todella ja toivon, että Sinä saisit voimia hyväksyä tapahtuneen ja jossakin vaiheessa antaa sitten anteeksi<3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *