Hae
Kutsu vapauteen

Miksi ketoruokavalio on minulle ainoastaan työkalu- avoin tilitys menneisyydestä

VAROITUS: Tämä postaus saattaa triggeröidä ihmistä, joka sairastaa syömishäiriötä vaikka tositarinalla onkin hyvä loppu. Sen vuoksi mieti tarkasti luetko tätä postausta, jos olet sairastunut, epäilet sairastavasi tai olet parantumassa syömishäiriöstä!

Eilen postaamani ”Pilaako hiilaripäivä ketoruokavalion”-postaus aiheutti runsaan kommenttiryöpyn eri faceryhmissä. Lue postaus täältä. Tänään aamulenkillä ymmärsin, että nyt on oikea aika avata omaa ajatteluani ja menneisyyttäni ruokaan liittyen. Joka tapauksessa asia tulee julkisuuteen, koska kirjoitan ketokirjaa tällä hetkellä ja minusta on tulossa lehtijuttuja alkuvuodesta. Haluan kertoa teille, että miksi ajattelen niin kuin ajattelen ja miksi liiallinen tiukkuus ruokaan liittyvissä asioissa ei ole minun juttuni vaan näen siinä vaaroja. Kaikilla meillä on menneisyys, joka vaikuttaa siihen minkälaisia ihmisiä olemme tänään ja miten haluamme elämäämme elää. Tiedän, että avautumiseni tulee antamaan tilaa selkäänpuukottamiselle ja mollaamiselle, mutta kestän sen.  Ajatteluani ja postauksiani saa todellakin arvostella ja minun kanssani saa olla eri mieltä- sen sijaan en ota vastaan persoonaani kohdistuvaa arvostelua koska kenelläkään ei ole oikeutta arvostella kenenkään persoonaa, kukaan meistä ei ole toinen toisensa yläpuolella.

elämäni synkin vaihe jolloin ajattelin koko ajan ruokaa

Olen elänyt elämässäni vuosia kestäneen synkän vaiheen, jossa ruokavalioni ja ulkonäköni olivat elämäni keskipiste. Tuolloin ajattelin ruokaa koko ajan, aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Ruoka oli viholliseni, pelkäsin sitä. Pelkäsin lihomista, pelkäsin rasvaa, pelkäsin että minusta tulee joskus läski. Jos 80-luvulla olisi puhuttu ketoruokavaliosta, niin olisin ollut se kaikista tiukin ketoilija 😛 Elin häkissä, joka oli lukittu ulkopuolelta ja avaimet olivat jossakin, mutta en tiennyt missä. Vaikka ravistelin kaltereitani, en kuitenkaan halunnut tulla pois tuolta häkistä, se oli liian pelottavaa. Pahinta oli se, että kipu, nälkä, rytmihäiriöt, pyörtyily tuntuivat ihan helvetin hyvältä- ne olivat merkkejä siitä, että olin nääntymässä nälkään ja sitähän minä halusin. Halusin olla LAIHA, RASVATON ja NÄLKIINTYNEEN NÄKÖINEN- se näytti mielestäni kauniilta ja tavoittelemisen arvoiselta.

mistä kaikki alkoi

Sairastuessani olin normaalipainoinen urheilijatyttö, painoa oli 57 kg ja pituutta 167 cm eli en ollut ylipainoinen. Sairastuin vuonna 1987 sen jälkeen kun olin katkaissut pitkään kestäneen seurustelusuhteen.  Tunsin syyllisyyttä siitä, että valintani aiheutti tuskaa toiselle ihmiselle eikä minulla ollut työkaluja käsitellä asiaa. Minulla oli asian suhteen tosi paha olo ja samoihin aikoihin eräs ystäväni vinkkasi minulle miten pystyy syömään paljon lihomatta: laitat vaan kätesi kurkkuun ja oksennat. Kokeilin enkä voinut tietenkään tietää, että asiasta seuraa vuosien helvetti ja selviytymistaistelu. Aloin paeta tunteitani syömiseen, oksentamiseen, paastoamiseen ja sairaalloiseen liikunnan harrastamiseen. Niin kuin useat syömishäiriöön sairastuvat minäkin olin perfektionisti jo nuorena: halusin hoitaa koulun hyvin, urheilin, söin terveellisesti, hain opiskelemaan kahteen eri yliopistoon ja onnistuin pääsemään sisään. Kaikki piti olla täydellistä ulospäin ja siltähän se aivan varmasti ulospäin näyttikin vaikka todellisuudessa olin vajonnut syvälle bulimian ja anoreksian synkkään maailmaan. Maailmaan, jossa oli pelkkää tuskaa ja armottomuutta. Maailmaan, jossa ruoka oli elämäni keskipiste ja jossa taistelin hengestäni.

bulimia muuttui ortoreksiaksi

Vaikka syömishäiriöni oli vakava ja se  kesti 5 vuotta, niin siitä huolimatta sain kirjoitettua ylioppilaaksi, pääsin sisään kahteen eri yliopistoon ja hoidin opintoni kunnialla. Juoksin marathonin ja treenasin koko ajan, jopa 4 tuntia päivässä. Olin mestari salaamaan syömishäiriöni ja siitä tiesivät ainoastaan muutama läheinen ystäväni. Tuon 5. vuoden aikana oli välillä pitkiäkin kuukausien pituisia parempia jaksoja ja viimeisen kerran oksensin ruokani vuonna 1992. Tein lopettamispäätöksen tahdonvoimalla ja luulin parantuneeni, mutta todellisuudessa bulimia vaihtui vain ortoreksiaksi, jossa ruoan oksentamisen sijasta treenasin liikaa, paastoilin pitkiä aikoja ja söin ainoastaan tiettyjä, tarkkaan valittuja ruokia. Esimerkkinä heräsin joka aamu klo 5, join lasin vettä ja juoksin saksanpaimenkoirani kanssa 12 kilometriä ja se oli tietenkin vasta aamutreeni. Aloin syömään, mutta söin todella valikoiden ja vähän. Jos pidin lepopäivän treenaamisesta, niin en syönyt tuona päivänä mitään vaan paastosin. Muistan kuinka paastopäivän iltana istuin peilin edessä ja katsoin nälkiintyneitä kasvojani ihaillen. Ihailin siis tuota nälkää, joka paistoi kasvoistani. Lopullisesti paranin ortoreksiasta ennen ensimmäinen lapseni syntymistä.

täydellisen elämän kulissi

En joutunut koskaan sairaalaan enkä keskeyttänyt opintojani vaan pidin yllä kulissia, jossa elin täydellistä elämää. Koin syvää hallinnan tunnetta syömättömyydestäni ja siitä, että pystyin hallitsemaan sitä haluamallani tavalla. Olin ylpeä itsekuristani ja siitä, että pystyn olemaan pitkiä aikoja syömättä ja ympäröin itseni ihmisillä, jotka myös sairastivat syömishäiriötä. Yllätyin siitä miten yleistä se oli 90-luvun alussa ja miten harvinaista se oli, että jollakin oli salliva suhtautuminen ruokaan. Vaikka en joutunutkaan sairaalaan syömishäiriöni vuoksi, niin se oli siitä huolimatta vakava: muistan miten monta kertaa makasin lähes tajuttomana vessan lattialla ja pelkäsin, että rajusti pamppaileva sydän lyö kohta viimeisen kerran. En halunnut sairaalaan, koska siellä totuus olisi paljastunut ja minut olisi pakotettu syömään. Päätin hoitaa tilanteen omalla tavallani ja selviytyä omalla tavallani- en suosittele sitä kenellekään!

parantuminen

Syömishäiriöstä parantuminen oli hidasta ja se kesti vuosia. Vaikka näennäisesti parannuin jo vuonna 1995, niin täydellisesti koin parantuneeni vasta sitten kun löysin joogan tai jooga löysi minut<3 Päivä päivältä aloin hyväksymään paremmin itseni ja nykyään voin jo sanoa rakastavani itseäni. Ruoka ei ole ollut minulle enää yli 20. vuoteen vihollinen vaan polttoainetta ja yksi työkalu voida hyvin. En ole enää vuosikymmeniin rankaissut itseäni liikunnalla vaan liikun paljon sen vuoksi, koska rakastan sitä yli kaiken. Historiani ja näiden kokemuksieni vuoksi en enää koskaan laita itseäni vankilaan sen vuoksi, että noudatan ketoruokavaliota. Noudatan ruokavaliota sen takia, koska saan allergisia oireita viljoista ja ketoilu tuntuu ainakin tällä hetkellä tuovan ravitsemuksellista lisäarvoa elämääni.  Kiitän luojaa siitä, että en sairastunut vakavasti mihinkään sairauteen syömishäiriöni vuoksi vaikka aivan varmasti se on jättänyt jälkiä elimistööni. Ainakin vakavasta raudanpuutteesta olen kärsinyt koko nuoruuteni: miten olisin voinut saada tarpeeksi rautaa jos en kerran syönyt mitään ja menetin verta joka kuukausi menkkojen vuoksi?

en häpeä menneisyyttäni

En häpeä syömishäiriötaustaani ja tulen kirjoittamaan siitä syksyllä 2020 ilmestyvässä ketokirjassani. Menneisyyteni ansiosta olen tänään se ihminen joka olen ja tiedän, että tapahtuneilla asioilla on elämässäni suurempi merkitys. Evertything happens for a reason- lauseen olen tatuoinut nahkaani kahteen eri kohtaan ja uskon syvästi tuohon viisaaseen lauseeseen. En suosittele rajoitettua ruokavaliota kenellekään joka painii tällä hetkellä syömishäiriön kanssa vaan kehoitan hakemaan apua välittömästi. Syömishäiriöstä voi parantua vaikka se voi tuntua mahdottomalta. Olen nähnyt omin silmin väitteitä siitä, että ketoruokavalio parantaa syömishäiriön. Ei varmasti paranna. Sitä ei paranna mikään ruokavalio vaan asianmukainen hoito ja se voi viedä vuosia. Hae rakas kulta pieni Mussukka apua jos elämä alkaa pyöriä liikaa syömisen ympärillä! Vaikka olenkin osittain kouluttautunut syömishäiriöden vertaistukihenkilöksi, niin minä en pysty ketään auttamaan vaan sitä varten on olemassa omat terveydenhuollon ammattilaiset, jotka auttavat syömishäiriötä kärsivää auttamaan itse itseään. Siitähän parenemisessa lopulta on kyse: itse itsensä auttamisesta.

rentoa ketoilua

Nyt ehkä ymmärrätte paremmin miksi minulle on tärkeää se, ettei ketoilu mene liian totiseksi touhuksi, jolloin siitä tulee elämän keskipiste ja uskonto. Se on ainoastaan ruokavalio, ei koko elämä ja aion pitää jatkossakin sen sillä paikalla, jolle se kuuluu. Se voi oleellisesti auttaa sinua voimaan paremmin, lisätä energiatasoja ja auttaa joiden sairauksien hoidossa. Mutta minulle se on vain ruokavalio, tosin mukava sellainen. Enhän muutoin olisi postannut yli 200 vhh ruoka- ja herkkuohjetta blogiini. Taustastani johtuen kavahdan mustavalkoista ajattelua ja sitä, että ruokavaliosta tehdään elämän keskipiste, jolloin se voi todellakin johtaa syömishäiriöön. Ruokavalio on toki tärkeä asia ihmisen hyvinvoinnissa, mutta niin on myös sosiaaliset suhteet, uni, palautuminen ja henkinen hyvinvointi. Ja sitä minä haluan teille jakaa jatkossakin: hyvää oloa ja tervettä suhtautumista ruokaan olkoon ruokavalio mikä tahansa.

Joogakuvat: Studio Varjo/Pasi Hakala

SEURAA TERVEYSTIETOISTA MATKAANI BLOGISSA, FACEBOOKISSA JA INSTAGRAMISSA

Instani löydät nimellä satusjoholm.Blogin painonhallintaan, uneen, palautumiseen ja terveelliseen elämään liittyvät postaukset löydät kootusti täältä.

Blogin vähähiilihydraattisia ruoka- ja herkkuohjeita kuvineen löydät kootusti täältä.

Blogin meditaatio-ja hengitysharjoituksia löydät täältä.

Blogin uusimmat terveyteen ja painonhallintaan liittyvät postaukset löydät ensimmäiseksi blogin facebook sivulta klikkaamalla tätä linkkiä .

10 kommenttia

  1. Anu kirjoitti:

    Kiitos rohkeudestasi kertoa. ❤️ Sulla on pelottavan paljon yhtäläisyyksiä kanssani… Saksanpaimenkoira (edesmennyt), syömishäiriö, ketoilu, armollisuus/jooga (15.v), maraton-juoksut (itsensä ruoskiminen), tunteiden käsittelemättömyyden kyvyttömyys ja armottomuus (eletyssä elämässä/pelkoa, mitä jälkiä on jättänyt). Pari lasta. Itse myös oman syömishäiriöni hoitanut ilman ulkopuolista apua. Nyt jo koen, että olen vapautunut, mutta triggereitä pelkään edelleen. Mm. paasto on kaksipiippuinen asia minulle. Kiitos, että avasit. ?❤️ Syömishäiriöisen tie on helvetillinen, mutta jotain on eletystä opittu. Armollisuutta itselle ja toisille. Niin ja rakkaus itseä kohtaan, itsensä hyväksyminen. ❤️

    • kutsuvapauteen kirjoitti:

      Voi kiitos ihana Anu kommentistasi<3 No näköjään on paljon yhteneväisyyksiä, todella! Ihana kun olet löytänyt joogan tai siis jooga on löytänyt Sinut<3 Itse ajattelen niin, että menneisyyteni valoineen ja varjoineen on tehnyt minusta sen ihmisen joka olen tänään<3 Haluan jakaa tietoa tästäkin asiasta, koska uskon, että siitä voi olla apu monelle. Kaikkea hyvää Sinulle ihanuus<3<3<3

  2. Anu kirjoitti:

    Kiitos samoin, sinulle! Kaikkea hyvää!!❤️ Eilisen valinnat vaikuttavat tähän päivään ja tämän päivän valinnat huomiseen. Yritän myös oppia lisää elämästä ja tehdä elämää kunnioittavia valintoja, niin teoissa kuin ajatuksissakin. Pyrin elämään tässä hetkessä, aina se ei onnistu, mutta yritän. ❤️

    • kutsuvapauteen kirjoitti:

      <3 Näin se menee:) Jos joskus tunnistat minut jossakin, niin nappaa hiasta ja esittele itsesi: haluaisin nähdä "kaksoisolentoni":)

  3. Tinde kirjoitti:

    ♥️

  4. Onerva kirjoitti:

    Moi, kiitos postauksesta ja siitä, että ravistelet raameja! mulla on myös syömishäiriötaustq, josta olen itse ”parantunut” niin, että syömiseen ja ruokailuun on jäänyt tietty kielletyn/ sallitun/syyllistymisen/ kehä. Olen jojolaihduttaja. Huomaan, että vhh sopii minulle, mutta pidän sokerista liikaa. Kokeilin ketoa keväällä ja sainkin painoa putoamaan, mutta tiukat raamit ja tietyssä porukassa käyty keskustelu alkoivat ahdistamaan. Kaikki ehdottomuus, raamit, mollaaminen. Suutuin ja ahdistuin niin paljon, että lopetin. Olen yrittänyt löytää koko ikäni minulle sopivan ruokavalion, kuitenkaan kuuntelematta kehoani. Olen etsinyt pikakuureja, joilla laihtua. Olen onnistunutkin, mutta mikään ei ole muuttunut elämäntavaksi. Keto ei ollut minulle vastaus, vaan yksi tuomari ja epäonnistumisen kokemus lisää. Nyt olen siirtynyt rakastamaani kasvisruokaan, hedelmiin, marjoihin, ruisleipään. Lopetin kahvakuulailun ja siirryin dynaamiseen joogaan. Ensimmäistä kertaa olen häivähyksen kokenut, että huolehdin itsestäni, pidän ulkonäöstäni ja että välillä riitän.

    • kutsuvapauteen kirjoitti:

      Tätä se liika tiukkuus teettää- ihmisten on vaikea sitoutua KOKO LOPPUELÄMÄKSI ketoosiin ja kun siihen ei pystytä,
      niin tulee syyllisyyttä ja loppuu koko ruokavalio. Ihanaa, että voi paremmin ja löysit joogan:) Kaikkea hyvää sinulle<3

  5. taijku kirjoitti:

    Kiitos tästä postauksesta,lueskelen blogiasi,mutta harvoin kommentoin.
    Nyt aattelin muutaman sanan kirjoittaa,
    tunnistin kirjoituksestasi paljon yhtälisyyksiä.
    Minulla on myös syömishäiriö tausta ja oon kokenut todellisen ”ruokahelvetin”
    tänään oon löytänyt tasapainon itseni kanssa ja oppinut jopa pitämään kehostani.
    suosin ketopainotteista ruokavaliota,mutta kuten sinäkin kirjoitin,ehdottomuus ei toimi.
    valitsen ravintoni niin minkä koen keholleni,mielelleni hyväksi.
    juuri tuon ”kiihkoilun” ja joidenkin ehdottomuuden takia en kutsu itseäni ketoilijaksi(vaikka ravintoni pitkälti sen mukaista on)
    en myöskään ”ketoile”laihtuakseni-siihen ei minulla ole tarvetta.
    Ruokavalio on minulle hyvinvointini lähde,nautin kun tunnen voivani hyvin ja jaksan tehdä asioita:)

    Mitä ihaninta uutta vuotta sinulle <3 <3

    • kutsuvapauteen kirjoitti:

      Voi kiitos ihanasta viestistäsi ja kaikkea hyvää Sinulle<3 Tekstisi olisi voinut olla minun kirjoitukseni!
      Aika harvalle meistä sopii kiihkoilu ja täydellinen ehdottomuus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *