Hae
Kutsu vapauteen

Mitähän kamalaa tuostakin seuraa

aivot hälytystilassa

 

 

”Käsiase laukesi Kuopiolaisessa ravintolassa”, kertoi Iltalehti tänään. Sydämeni pomppaa villisti ja kurkkua alkaa kuristaa. Hetken päästä saan tietää, että yökerhossa työskentelevä poikani on kunnossa ja ase oli lauennut eri yökerhossa, jossa hän työskentelee. Vaikka huokaisen helpoituksesta, niin siitä huolimatta mieleni jää kiinni tuohon otsikkoon ja tapahtuneeseen. Alan miettiä mitä kamalaa tuostakin olisi voinut seurata. Viime aikojen tapahtumat ovat saaneet aikaan sen, että ajattelen ensimmäisenä pahinta. Aivoni ovat jääneet ”kaikki varmaan kuolee” tai ”mitähän kamalaa seuraavaksi tapahtuu” radalle ja mieleni on koko ajan hälytystilassa. Sadatta kertaa kirjoitan tämän lauseen, mutta kerran vielä pojat: se mitä ajattelet lisääntyy. Viime viikkoina mieli on täyttynyt surusta ja järkytyksestä, joten suru ja järkytys on lisääntynyt elämässäni. Ja se tuntuu ja näkyy. Mitä asialle voi tehdä vai voiko mitään? Ja onko edes tarvetta?

 

 

Lue myös: Meitä ravistellaan rajusti

 

 

positiivisesta ajattelustakin voi tulla suorittamista

 

 

Olen niin positiivisen ajattelun läpitunkema, että olen tuntenut viime aikoina ajoittain syyllisyyttä siitä, että olen kirjoittanut surusta. Kukapa nyt tietoisesti haluasi levittää ahdistusta ympärilleen? Sitä tulee ihan tarpeeksi pelkästä korona uutisoinnista, jossa saadaan päivittäin lukea ja kuulla montako ihmistä on sairastunut tai kuollut. Kuitenkin positiivisesta ajattelustakin voi tulla suorittamista, joka pahimmillaan johtaa siihen, että tuntee syyllisyyttä siitä kun ei jaksa koko ajan miettiä mitä sanoja käyttää ja miten muotoilee lauseet. Tosiasiassa elämä ei kuitenkaan aina ole helppoa eikä joka hetki voi olla onnellinen. On elämän jaksoja, jotka ovat täynnä tuskaa ja paskaa. Kukaan ei ole aina energinen, onnellinen ja valoisa. Se ei ole yksinkertaisesti totta. Kenenkään elämä ei ole täydellistä vaikka insta tili tai face syöte siltä näyttäisikin. Hymyn takana voi olla paljon surua ja kasvoilla saattaa olla naamari, jonka alla ei saa kukaan kurkistaa. Itsellänikin oli tuo naamari kasvoilla useiden vuosikymmenten ajan. Se suojasi herkkää sisintäni ja oli välttämätön paha, jota ilman en olisi voinut elää. Viime vuosina tuo naamari on kuitenkin tehnyt itsensä tarpeettomaksi enkä enää hetkeäkään halua olla mitään muuta kuin mitä minä oikeasti olen. Ja se saa näkyä ja kuulua.

 

 

Lue myös: Ja vaikka väkisin mä käynnistäisin sun sydämen

 

 

täydellinen elämä on pelkkä harha

 

 

Luin aamulla erään terveys vaikuttajan avoimen face postauksen omasta masennuksestaan. Kirjoitus kosketti tosi syvältä ja tunsin voimakasta myötätuntoa kirjoittajaa kohtaan. Hän kertoi tekstissään siitä, miten ei ole viime aikoina jaksanut olla positiivinen eikä esillä somessa. Ymmärrän häntä niin hyvin ja mielestäni on ihan kohtuutonta ajatella, että some vaikuttajat tai yleensäkään kukaan jaksaisi aina olla pelkkä aurinko. Rakastan lukea siitä, miten ihmiset avautuvat omista ajatuksistaan ja uskaltavat kertoa muille ihmiselle omasta haavoittuvuudesta (oho mitä sana, tulikohan kirjoitettua oikein). Yhä useammin lehdistä saa lukea ihmisten selviytymistarinoita ja ne antavat ainakin itselleni tosi paljon. Olen antanut itsekin viime viikkojen aikana kaksi lehtihaastattelua elämän varjopuolista: Kauneus&Terveys lehteen sympakotoniasta ja Fit lehteen pakonomaisesta liikkumisesta. Ihmisiä kiinnostaa yhä enemmän aito elämä eikä pelkkä hehkutus täydellisestä elämästä, joka on pelkkä harha.

 

 

mieli haluaa draamaa

 

 

Tiedostan kuitenkin sen, että mieli jää helposti kiinni draamaan. Negatiiviset ajatukset ruokkivat negatiivisuutta. Kaikella on kuitenkin aikansa ja annan itselleni täyden luvan rypeä surussa juuri nyt. Tsemppaaminen ei auta eikä se, että yritän työntää surun ja tuskan taka-alalle. Anna niille luvan olla ja tulla näkyväksi. Haluan kohdata ne ja haluan kirjoittaa niistä siitä huolimatta, että hyvän olon jakaminen on ollut aina bloggaamiseni ja vaikuttamiseni lähtökohta ja johtoajatus. Tiedän, että surusta kirjoittaminen hämmentää joitakin ihmisiä: miksi pitää kirjoittaa niin surullisista asioista? Voiko kuolemasta kirjoittaa? Tähän voin vaan todeta, että blogiani ei ole pakko kenenkään lukea. Netissä on satoja muitakin blogeja joita voi seurata minun blogini sijaan. Kirjoitan aidosti omasta elämästäni eikä aitoon elämään kuuluu sen kaikki värit.

 

 

 

 

kuvaukset kevään väreissä

 

 

Huomenna on yhden lehti jutun kuvaukset. Tarkoituksena on ottaa pirteitä ja sporttisia kuvia, jotka sopivat hyvin keväällä ilmestyvien lehtien teemaan. Valitsin kuviin keltaisen, vihreän ja kirkkaan punaiset paidat, vaikka mieleni olisi halunnut valita mustat tai ruskeat. Aluksi ajattelin, etten pysty poseraamaan ja hymyilemään, mutta nyt ajatus kuvauksista tuo hymyn huulille. Hetkeksi voin unohtaa kaiken tapahtuneen ja keskittyä johonkin aivan muuhun. Saan hetken tauon kaikesta tapahtuneesta. Ja se tuntuu hyvältä. Äsken sain myös nauraa oikein kunnolla. Olimme menossa Oven kanssa poikani Nopan avovaimon Jennin ja heidän koiransa Bobon kanssa jäälle lenkille. Kun olin kääntymässä jäälle, niin huomasin, että joku oli jäänyt autolla kiinni lumihankeen. Jenni nousi autosta ja nauroi ihan kippurassa. Naurettiin molemmat ihan katketaksemme kunnes huomasin, että olin pysäköinyt autoni liikenneympyrään ja autoni takana oli 4 autoa jonossa:) Noh, sillä aikaa kun siirsin auton, niin taivaasta oli  tipahtanut paikalle kaksi teiden ritaria lapiot kädessä ja hetken kuluttua ongelma oli ratkennut. Nauraminen teki niiiiiin hyvää….

 

Tuu instaan: satusjoholm

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *