Hae
Kutsu vapauteen

Kuolema kosketti ihoani

kuoleman lopullisuus ja armottomuus

 

 

Ainahan ihmisen kuolema koskettaa, nuoren ihmisen kuolema musertaa. Kuoleman voima on niin lopullinen, armoton. Ei enää sanoja, ei kosketusta, ei itkua eikä naurua. Ainoastaan raastava ikävä ja pohjaton suru, joka ravisuttaa jokaista solua, salpaa hengityksen ja lävistää sydämen jokaisen sopukan. Se jäytää jokaista sekunttia tuskallaan ja opettaa elämään hetki kerrallaan, koska enempää ei pysty. Se rikkoo arjen rutiinit, kyseenalaistaa aiemmin tärkeänä pidetyt asiat ja julmuudellaan hajoittaa elämän perustuksen. Elämä on alati muuttuvaa, mutta oman lapsen kuoleman jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen, kaikki muuttuu. Vaikka surun keskeltä voi nähdä hetkittäin kajastavan auringonsäteen, niin kuoleman voima imaisee läheisensä menettäneen surun ja tuskan mustaan syvään kuiluun yhä uudestaan ja uudestaan. Ainoastaan aika tuo tuskaan jonkin asteista helpostusta vaikka suru ei koskaan häviä, ainoastaan muuttaa muotoaan.

 

 

kuolema hipaisi ihoani

 

 

Kuolema hipaisi ihoani, se tuli niin lähelle. Liian lähelle. Huomasin rakkaan ystäväni lähettämän ääniviestin, jonka kuuntelin kesken koiratreenin. Ymmärsin heti, että nyt on sattunut jotakin peruuttamatonta ja sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Hänen rakkaan tuttu äänensä kertoi, että heidän aikuinen poikansa oli menehtynyt hetki sitten yllättävään sairauskohtaukseen. Tuskaiset sanat porautuivat sieluuni kuunnellessani suruviestiä. Sydämeni särkyi kun ymmärsin, että ystäväperheelleni on tapahtunut se pahin, mitä ihmiselle voi koskaan tapahtua. Eikä minun sydämeni särkyminen ole mitään verrattuna heidän sydämiensä särkymiseen. Kuolema tuli ensimmäistä kertaa niin lähelle, että se viipyy vieläkin ihollani, vaatteissani ja näen sen tuulessa heiluvissa puiden lehdissä.

 

 

miten niin suuresta surusta voi koskaan selvitä?

 

 

Miten niin suuresta surusta voi koskaan selvitä? Miten jatkaa elämää tapahtuneen jälkeen? Miten jaksaa elää kaipauksen kanssa kun ei voi enää halata ja puhua? Mistä löytää voimaa käsillä olevaan hetkeen? Miten voi nukkua ja syödä? Miksi hyville ihmisille tapahtuu jotakin näin kamalaa? Ja MIKSI, MIKSI ja MIKSI? Nämä kysymykset ovat totta lapsensa menettäneen jokaisessa hetkessä. ”Kyllä se siitä” tai ”aika parantaa haavat ” lausahdukset tuntuvat henkiseltä väkivallalta vaikka ajan kanssa suru ja kaipaus muuttavatkin varmasti muotoaan. Näistä päässäni risteilevistä ajatuksista huolimatta tiedän, että ystäväperheeni selviää. Tunnen vahvasti myös sen, että  kuolema saa aikaan heidän elämässään jotakin sellaista, jota mikään muu asia ei voisi saada aikaan. Jotakin hyvin kaunista ja hyvää, jotakin mikä on tarkoitettu. Vaikka sitä ei tällä hetkellä pystykään ymmärtämään eikä näkemään.

 

 

hän oli liian hyvä tähän maailmaan- siksi hänen täytyi lähteä

 

 

Hän oli liian hyvä, ihan liian fiksu tähän maailmaan- sen vuoksi hänen piti jatkaa matkaansa toiseen ulottuvuuteen meidän mielestämme liian aikaisin. Hänellä on nyt hyvä olla vaikka meidän mielestämme kaikki jäi kesken. Ystävälläperheelläni on jäljellä lapsestaan kuitenkin paljon: ihanat muistot, jotka kantavat kovimman suruhuipun yli. Lapsensa vaatteet ja lakanat, joissa on hänen tuoksunsa. Ja usko siihen, että kuolema ei ole lopullinen- se on ainoastaan olomuodon muutos, jossa ruumis haudataan sielun jatkaessa elämää toisessa ulottuvuudessa.

 

Tämä postaus on omistettu rakkaalle ystävälleni ja sielunsiskolleni- olet minulle äärettömän rakas<3 Ja hänen ihanalle miehelleen, jolla on hyvä sydän. Ja heidän lapsilleen.

 

 

 

 

 

4 kommenttia

  1. Katariina Kultalahti kirjoitti:

    Minä tunnistan tuon tuskan, olen sen kokenut. Menetin vanhimman poikani 13 vuotiaana myös äkilliseen sairauteen 33 vuotta sitten. Kuten sanoit, suru muuttaa muotoaan, ei koskaan häviä, nytkin kun luin kirjoitustasi, itku tuli ja suuri kaipaus. Selviytyminen tästä vaatii mielettömästi energiaa, pitää pystyä hyväksymään tapahtunut, vaikka se tuntuu pakahduttavalta ja liian suurelta asialta. Lähetän ystäväsi perheelle lämpimän osanoton ja pyydän heidät tavatessasi halamaan puolestani.

    • kutsuvapauteen kirjoitti:

      Kiitos viestistäsi❤️ Olen juuri lähdössä heitä tapaamaan, halaan puolestasi❤️ Voimia Sinulle jokaikiseen päivään❤️❤️

  2. Titti kirjoitti:

    Lähetän ajatuksissani ystäväsi perheelle lämpimän halauksen ja voimia. ❤️
    Menetin itse 19 vuotiaan esikoispoikani 12 vuotta sitten auto-onnettomuudessa.
    Sitä tuskaa mikä lapsen menettämisestä kokee ei voi edes ymmärtää. Itselleni silloin työterveyslääkäri sanoi että se riittää jos aamulla nousee ylös ja pukeutuu, mutta jos ei jaksa niin sekään ei haittaa.
    Pieni hetki kerrallaan. Heitä ei varmasti tällä hetkellä lohduta se että ’aika auttaa’. Itseäni se ei ainakaan lohduttanut, mutta nyt tiedän että näin on. Suru muuttaa muotoaan, mutta koskaan se ei häviä. ?
    Itselläni on kaksi elämää, – ennen ja jälkeen pojan kuoleman…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *