Hae
Kutsu vapauteen

7 vuotta vaikuttajana: pahimmalla hetkellä mietin kaikkien sometilieni sulkemista

en olisi uskaltanut jos olisin tiennyt

Joulukuussa tuli 7 vuotta siitä kun aloin tuottamaan puoli vahingossa sisältöä someen. Jos olisin tiennyt mitä kaikkea siitä seuraa ja miten mun elämä tulee sen myötä muuttumaan, niin en tiedä olisinko uskaltanut perustaa Kutsu Vapauteen blogiani. Tai no tiedänhän minä: en varmaan olisi! Kaikki lähti blogista, joka pomppasi muutamassa kuukaudessa yhdeksi Suomen suosituimmaksi terveysblogiksi eikä mulla ollut hajuakaan miksi. Toiset sanoivat, että se johtui VHH ruoka- ja herkkuohjeista joita julkaisin, toiset taas olivat sitä mieltä, että se johtui aidosta tavastani kirjoittaa ja olla. En tiedä, niin kuitenkin tapahtui. Tämä kaikki oli tosi hämmentävää, koska olen pohjimmiltaan tosi ujo. Toki ymmärsin, että blogia kirjoitetaan siksi, että sitä luetaan ja se mikä on julkista, on julkista.

bloggaaminen täytti tyhjiön

7 vuotta sitten löysin itseni tilanteesta, jossa mulla oli valtavasti aikaa. Poikani muuttivat pois kotoa ja koiraurheilun vuoksi lopetin vieläkin suuremman aikasyöpön eli golfin. Jos en olisi alkanut bloggaamaan, niin olisin ihan varmasti roikkunut pojissa siinä määrin, että saisin lopun elämäni ajan maksaa heille terapiakäyntejä. Nimittäin panostin lievästi sanottuna äitiyteen (ettei tarvitse myöhemmin katua) ja kahden urheilijan äidin arki oli tosi kiireistä. Bloggaaminen täytti tuon valtavan tyhjiön, johon tipahdin tuossa elämäntilanteessa. Ja hyvinhän se täyttikin: alkuvuosina käytin valtavasti aikaa blogin kirjoittamiseen. En voi ymmärtää miten jaksoin. Tai no ymmärrän minä: jaksoin, koska se kiinnosti mua niin paljon. Suoraan sanottuna se maailma imaisi mut mukanaan monellakin tavalla. Se antoi valtavasti ja sen mukaan tuomien asioiden vuoksi olen kirjoittanut kirjan, perustanut verkkokursseja, opiskellut akateemisten tutkintojen lisäksi paljon muuta jne. Mutta se on myös ottanut paljon ja pistänyt minut kohtaamaan sellaisia asioita, joita en olisi ollut valmis kohtamaan enkä olisi halunnut kohdata.

mietin kaikkien somekanavieni sulkemista

Good things first! Parasta vaikuttamisessa on ollut ihmiset, mun seuraajat. Heistä on tullut ihan oikeasti kuin toinen perhe ja miten paljon hyvää olenkaan saanut heidän kauttaan elämääni. Vuorovaikutus onkin somen parhaimpia puolia. Pahimmat hetket ovat kuitenkin ajaneet sietokykyni äärirajoille. Kerron tässä teille yhden tilanteen, joka tapahtui muutama vuosi sitten ja sai mut vakavasti miettimään kaikkien kanavieni sulkemista. En ole siitä aikaisemmin ”puhunut”, koska asia hämmensi ja ahdisti mua niin helvetisti enkä vieläkään tiedä mitä oikeasti tapahtui ja miksi. Se oli outo vyyhti, joka laajeni valtavalla vauhdilla. Olin tuon vyyhdin keskiössä enkä kuitenkaan voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun mitenkään.

aloin pelkäämään puhelimen katsomista

Muistan vieläkin se hetken kun huomasin, että mun henkilökohtaiselle face tilille oli tullut yli 500 seuraajaa lisää ihan pienessä ajassa. Ja määrä kasvoi päivittäin kovalla vauhdilla. Nopeasti huomasin, että suurin osa seuraajista oli miehiä. Samaan aikaan alkoi todella kiivas uusien ja vanhojen kuvieni kommentointi. Näytti siltä, että nämä ihmiset halusivat kaivaa musta esiin kaiken mahdollisen tiedon mitä facen kautta oli saatavilla. Osa kommenteista oli asiallisia, osa ylistäviä ja osa seksistisiä. Mun meseen alkoi tulla öisin satoja viestejä eli puhelin piippasi taukoamatta. Viestejä tuli niin järjettömästi, että aamuisin aloin pelkäämään puhelimen katsomista. Mun oli avattava joka perhanan viesti, koska ihmisillä oli mulle oikeasti asiaakin. Suurin osa viesteistä oli asiallisia ja tosi kauniita. Ja sitten oli sellaisia, että mulla saattoi tippua puhelin kädestä kun avasin viestin. Pahimpia olivat kuvat ja arvaatte varmaan mistä! Kukaan ei voi arvata millaisia kuvia mulle on lähetetty…

eikä siinä vielä kaikki

Huomasin myös, että mun henkilökohtaisia kuvia alettiin jakamaan tosi kiivaalla tahdilla. Oudointa oli se, että joku tuntematon vaan jakoi mun kuvan omassa facessa eikä edes kirjoittanut miksi sen jakoi. Kauhukseni huomasin myös sen, että mun kuvia jaettiin joissakin ”Kauniin naiset”- tyyppisissä miesten ryhmissä. Sitten eräänä päivänä huomasin olevani mallina jossakin kansainvälisessä kenkä mainoksessa. Eli muutamassa viikossa elämäni meni ihan hallitsemattomaksi hulinaksi, jonka seurauksena yöunet katosivat, aloin pelkäämään kotoa poistumista enkä tiennyt miten pääsen ulos tilanteesta, joka tuntui ahdistavalta häkiltä. Oudointa kaikessa oli se, että kaikki tapahtui mun henkilökohtaisessa facessa eikä Kutsu Vapauteen tilillä, jossa oli yli 10 000 seuraajaa!

miten selvisin

Tuo syksy oli vedenjakaja, joka määritteli mun tulevaisuuden vaikuttajana. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa: suljen kaikki mun some tilit eli pakenen tai kovetan nahkani. Pitkän kipuilun ja voimakkaan stressitilan jälkeen päätin kovettaa nahkani. En vaan voinut paeta tilannetta. Jokuhan voi ajatella niin, että influesseri on vapaata riistaa eli sitä saa mitä tilaa. Mutta nyt kyse ei ollut mistään normaalista vuorovaikutuksesta seuraajien kanssa. Tuo porukka oli niin fanaattista, että ellei mulla olisi ollut kahta puolustusviettistä saksanpaimenkoiraa, niin en olisi yksin uskaltanut metsälenkille lähteä. Koska en voinut tietää mitä tän kaiken takana oli.

bannausta ja estoja

Seuraavien kuukausien ajan bannasin ja estin. Estin ja bannasin. Ja aikaa tähän saattoi kulua tuntitolkulla pahimpina päivinä. Ja pikku hiljaa tilanne alkoi rauhoittumaan ja tasoittumaan. Vieläkään en tiedä mitä oikeasti tapahtui. Miksi jouduin moiseen hullun myllyyn? Oliko kyseessä joku edes löyhästi järjestäytynyt joukko vai mikä? Miksi kaikki alkoi yhdessä yössä? MIksi toiminta kohdistui henkilökohtaiselle tililleni? Onko mukaan kokenut vastaavaa? En tiedä saanko koskaan näihin kysymyksiin vastausta, mutta sen tiedän, etten haluaisi samaa kohtaloa kenellekään vaikuttajalle.

some on tänään ihan eri maailma kuin 7 vuotta sitten

Päätin jatkaa, koska en voinut paeta. Menin pelkoja päin kuten mulla on tapana ja selvisin. Some on tänään hyvin erilainen maailma kuin 7 vuotta sitten. Kaikesta on tullut nopeampaa ja hektisempää. Videot ovat suosituimpia kuin kirjoitettu teksti eikä kukaan enää jaksa katsoa yli 15 sekunnin pituista videota. Populismi ja draama kiinnostaa eikä kukaan jaksa seurata kanavia, joissa ei näe aitoa elämää ja persoonallista sisällöntuotantoa. Kaupallisuutta ei enää vierasteta ja ihmiset hakevat osto- ja tuotevinkit influenssereilta.

Kaikesta tästä huolimatta some on antanut enemmän kuin ottanut. Mun seuraajat ovat todella fiksuja ja ihania ja saan todella harvoin törkyviestejä. Instassa somekäyttäytyminen on todella siistiä ja hillittyä. Facebookissa meno on hieman villimpää. Vaikka mitään ei voi yleistää, niin yhden asia voi: mikäli joku facebook video alkaa levitä alustalla hyvin laajasti, niin törky kommentointi lisääntyy. Tuo rajapyykki on yleensä 10 000 katselua. Sen alle jäävien videoiden kommentointi on pääsääntöisesti hyvin asiallista toisin kuin niiden videoiden, joita katsellaan satoja tuhansia kertoja. Se kommentointi onkin sitten sellaista, jota ei kannata kenenkään lukea. Se on sitä nahan kovettamista.

Tuu instaan @satusjoholm

 

Onko pakko sanoa jotakin ellei ole hyvää sanottavaa?!

kohtaamisia kaupan kassalla

Viime viikolla Tampereen Stockmannilla eräs myyjä teki minuun vaikutuksen. Jonotin omaa vuoroani kassalle enkä voinut olla kuulematta miten ystävällisesti myyjä opasti edessä olevaa asiakasta tuotteen valinnassa. Hän oli asiaansa paneutunut, kohtelias ja hänella oli selvästi sielu mukana asiakaspalvelutyössä. Eikä siinä kaikki: hän näytti myös huomiota herättävän upealta, suorastaan stunning!!! Hän oli tosi pitkä, huolellisesti meikattu ja hänen äänensä oli miehisen matala. Jäin tuijottamaan häntä lumoutuneena vaikka yleensä pyrin välttämään suorannaista tuijottamista. Siirryin toiselle kassalle sen vapauduttua, joten minulta jäi kertomatta hänelle se, miten suuren vaikutuksen hän teki minuun käytöksellään ja miten upealta hän näytti. Se jäi harmittamaan jälkeen päin todella paljon. Ellei minun olisi pitänyt kiirehtiä junaan, niin olisin kääntynyt kannoillani ja käynyt kertomassa hänelle mitä ajattelin.

tatuoitu nuori mies

Eilen sain uuden tilaisuuden kun olin ostamassa jouluvaloja. Minua palveli kassalla äärimmäisen kohtelias ja valoisan oloinen nuori mies, jonka käsivarret, kaula ja niska olivat täynnä tatuointeja. Päätin, että tällä kertaa en pidä suutani kiinni, joten sanoin hänelle, että mielestäni hänen tatuointinsa näyttävät upeilta. Hän oli selvästi yllättynyt kertomastani ja sanoi hymyillen ”onpa kiva kuulla. Et tiedäkään miten paljon vanhemmat asiakkaat haukkuvat tatuointejani!” Olin ihan että WHAAAAT- mitä ihmisten päässä oikein liikkuu!!! Onko pakko sanoa jotakin ellei ole mitään nättiä sanottavaa? On varmaan voittaja fiilis sen jälkeen kun on päässyt laukomaan vieraalle ihmisille törkeyksiä!!! Sanoin myyjälle, että tämähän tarkoittaa sitten sitä, että MEIDÄN täytyy ottaa LISÄÄ tatuointeja. Hän oli samaa mieltä. Rupattelimme aiheesta vielä hetken ja lähdettyäni kotiin asia jäi pyörimään mieleeni…

enää en jätä kertomatta

Molempia myyjiä yhdisti persoonallinen ulkonäkö.  Molemmat poikkesivat rohkealla tavalla katukuvasta. Asia ihastutti minua suuresti! Me suomalaiset yleisesti ottaen siedämme huonosti erilaisuutta. En tiedä onko se pelkoa, kontrollia vai mitä. Koetaanko erilaisuus jotenkin uhkana, en tiedä? Mun mielestä on ihan käsittämätöntä, että joku ottaa oikeudekseen sanoa toiselle ihmiselle jotakin rumaa ainoastaan sen vuoksi, ettei joku asia miellytä omaa silmää. Miksi ihmisiä arvostellaan tai arvioidaan niinkin sekundaarisen asian kuin ulkonäön vuoksi? Itse kuitenkin tiedän sen, etten enää ikinä jätä kertomatta tuntemattomalle ihmiselle jotakin kaunista mikäli haluan sen kertoa. Se jää nimittäin kaduttamaan! Ps. Vielä mä etsin käsiini sen Stockan myyjän ja kerron hänelle miksi mä tuijotin häntä niin pitkään…

Ketoa ja kasvojoogaa instassa @satusjoholm