En ole vuoteen kirjoittanut tätä blogia, olen tuottanut sisältöä pelkästään Instaan ja Tik Tokiin. Äsken otin Bemerillä punavalohoitoa ja yritin tehdä yoganidra meditaatiota- siitä ei tullut yhtään mitään! Mielessä pyöri vahvana ajatus, että nyt pitää käväistä tällä saitilla. Ja kun mulle tulee näin vahva olo, niin silloin kuuntelen sitä ja teen sen mukaan. En muistanut salasalaa, hädin tuskin osasin enää tänne. Mutta täällä mä nyt taas olen hämmästyneenä kahdesta asiasta: ensinnäkin, että olen täällä. Mun piti nimittäin lopettaa tämän blogin päivittäminen. Ja toiseksi, että tätä blogia vieläkin luetaan! Siis päivittäin ja jopa aika paljonkin…

miksi hävisin?

Hävisin, koska tarvitsin taukoa. En ole ollut sellaisessa tilassa, että olisin jaksanut jakaa ajatuksiani julkisesti. Väsähdin jalan murtumiin, läheisten kuolemiin ja vallitsevaan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, joka koskee mm. painohallintaa. Ehkä hieman avaan ajatuksiani tarkemmin…

3 murtumaa ja paha plantaarifaskiitti vuoden sisään oli se combo, joka jyräsi mut. Ei nyt lopullisesti, mutta kuitenkin. Tosin olihan siinä murtumien välissä lähes puoli vuotta, että pystyin kävelemään normaalisti, mutta kuitenkin. Eikä vieläkään tilanne ole normaali, mutta siitä sitten myöhemmin. On ollut todella vaikea hyväksyä sitä, etten pysty harrastamaan liikuntaa enkä elämään niin kuin ennen. Ja sitä, etten tiedä palaako tilanne enää ennalleen. Tällä hetkellä pystyn kuitenkin kävelemään ja olen joka askeleesta kiitollinen. Siitä huolimatta, että alitajunta työntää välillä sellaista ajatusta, että mitäs sitten seuraavaksi? Suurimman osan ajasta en ajattele tulevia uhkakuvia, vaan elän tässä hetkessä. Mutta koska musta ei ole vieläkään tullut täydellistä, niin en voi sille mitään, että hetkittäin hirvittää…

Läheisen ystävän kuolema järisytti elämää juuri silloin kun jalan kanssa oli menossa parempi vaihe. Viimeistään silloin ymmärsin, ettei mikään ole pysyvää- kaikki on vaan lainaa ja illuusiota. Vaikka elät kuinka terveellisesti, niin sulle voi tapahtua mitä vaan. Elämää ei voi hallita. Kun menetyksiä tule menetysten perään ja ikävästä tulee uusi normaali, niin elämä väkisinkin muuttuu. Joko sä alat pakenemaan tai kohtaat sen kaiken paskan. Mulle karkuun juokseminen ei ollut vaihtoehto.

Mua ei ole huvittanut kirjoittaa enää painonhallinnasta, koska mielestäni se peli on jo hävitty. Tilalle on tullut helpompia ratkaisuja, jotka ovat kalliita ja aiheuttavat valtavia sivuvaikutuksia. Ylipaino on sairaus, ei valinta. Mitään ei voi itse tehdä, koska kilot tulevat takaisin ja kehon kylläisyyshormonit ovat sekaisin. Ylipainoinen ihminen on uhri, joka tarvitsee medikalisaatiota. Ihan varmasti stressiinkin määrätään pian lääkkeitä, koska ihmiset eivät pysty hallitsemaan stressiä. Tässä karrikoidusti.

IHMETTELEN JA IHAILEN VALTAVASTI NIITÄ MUUTAMAA VAIKUTTAJAA SUOMESSA, JOTKA VIELÄ JAKSAVAT PUHUA ELÄMÄNTAPAMUUTOKSESTA! EN TIEDÄ ONKO MUSTA ENÄÄ SIIHEN…???

mistä löysin itseni?

Kylmästä vedestä. Se on tehnyt tosi hyvää henkisesti ja fyysisesti. Olen viettänyt lukemattomia tunteja juosten ja uiden järvessä ja maauimaloissa. Tuuli kasvoja vasten. Kylmän veden aiheuttama kipu ranteiden ja jalkaterän luissa. Hampaiden kalina. Veden vastus. Avovesipoimu. Linnut maalla ja vedessä. Lumpeenkukat, ne valkoiset!!! Aamukahvi laiturilla. Mummojen iloinen puheensorina. Syksyn viilenevä vesi. Ihon pistely ja puutuminen. Kohmeiset kädet. Hengityksen tasaantuminen. Juoksuvyö. Märkä jalkatuki. Kulahtaneet bikinit. Olkapään kivistys liiallisesta uimisesta. Lonkan koukistajan taaksetyöntö. Jokaisen solun hengitys.

…olen todellakin tarvinnut tämän breikin…

tässä hetkessä

Kesän aikana olen kokenut syviä onnellisuuden hetkiä ilman mitään sen kummallisempaan syytä. Siis hetkittäin, en siis ole jatkuvassa ekstaasissa tai hurmoksessa:) Olen pystynyt elämään hetkessä useammin kuin ennen ja nauttinut aamukahvista niin kuin se olisi elämäni viimeinen kupponen. Mulla on ollut merkityksellisiä kohtaamisia vaikka olen elänyt melko epäsosiaalista elämää. En ole halunnut tavata ketään ainoastaan sen vuoksi, että mun pitää koska ei olla pitkään aikaan tavattu. Olen suorittanut vähemmän ja vähentänyt somea. Se on tuonut elämään merkityksellisyyttä.

…välillä on mieleen hiipinyt jopa ajatus, että ehkäpä kannatti murtaa ne luut…

ketoosi ja kielikylpyä tekoälyn kanssa

Ai niin, onhan tässä muitakin uusia juttuja: olen alkanut puhumaan päivittäin englantia tekoölyn kanssa. Se on ollut virkistävää! Ja nimenomaan se, että puhun tekoälyn enkä ihmisen kanssa. Voin puhua mitä sylki suuhun tuo eikä mun tarvitse kontrolloida puhetta mitenkään.

Ja jotakin uutta vanhaa: oon taas ketoosissa ja se tuntuu hyvältä! Eli olen edelleen sitä mieltä, että ihmisellä on vahva vastuu omasta terveydestään ja parista muustakin jutusta.

Toivon sulle kaikkea hyvää! Palaan taas kun palaan, jos palaan…

Satu

Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt reilu kuukausi, joten ajattelin kertoa kuulumisia. Reilu 5 viikkoa sitten mun jalkapöydän 5 metatarsaali eli jones murtui toisen kerran tänä kesänä. Olen kirjoittanut aiheesta postauksia, joten en ala koko storya kirjoittamaan uudestaan, vaan menen suoraan nykyhetkeen. Päästäksesi kärryille tapahtumien kulusta, niin suosittelen sinua lukemaan alla olevat postaukset. Kiitos 🙂

Lue myös:

• Sääliä, infrapunaa, jumppaa ja ihmettelyä…
• Kainalosauvat ja konttaamista
• MIten voi olla näin huonoa tuuria

Uusi look: pyyhe päässä ja teipit kasvoilla

Olinko huolimaton?

Olen kävellyt walkerilla jo yli 10 viikkoa ja kyynärsauvoista pääsin eroon muutama viikko sitten. Tai eihän se mitään kunnon kävelyä ole, sellaista linkuttamista. Tällä viikolla ajoin ensimmäisen kerran autoa ja fysioterapiakin alkoi tällä viikolla. Mikä vapauden tunne kun pystyn kantamaan käsissäni tavaroita (en tietenkään mitään painavaa) ja voin itsenäisesti poistua kotoa:) Suurimman osan kesästä olen ollut muiden avun varassa kun en ole pystynyt kantamaan kädessäni edes kahvikuppia. Olo on ollut välillä tosi turhautunut ja avuton, vaikka muutamaa huonoa päivää lukuunottamatta olen pärjännyt ihan hyvin. Toinen murtuma oli kieltämättä kova takaisku ja pari päivää meni puhaltaessa ja tuli ryvettyä myös itsesäälissä. Ja itsesyytöksiäkin tuli harrastettua: aiheutinko jalan murtumisen huolimattomuuttani?

Tästä seuraavaksi hieman enemmän…

…nimittäin walkerin tarranauhat ovat tuon onnettomuuden jälkeenkin irroneet pari kertaa kun olen kävellyt. Ja kun näin tapahtuu, niin walkeri voi irrota jalasta ja jalka taittua. Arvatkaa olenko säikähtänyt? Joo olen. Eli tarranauhat ovat löystyneet ja homma meni niin vaaralliseksi, että kävin vaihtamassa walkerin uuteen muutama päivä sitten. Olen antanut itselleni synninpäästön toisen murtuman suhteen: jos tarranauhat olisivat pitäneet, niin jalka EI olisi murtunut uudestaan. Toki minäkin teen kaikenlaisia virheitä koko ajan ja jatkuvasti ja OLENHAN minä huolimaton ihminen. Eli ei ole tarkoitus pakoilla omaa vastuuta ja selitellä. Tai no: ei kai tämä mitään vastuun pakoilua ole, koska oman jalkanihan minä mursin enkä kenenkään toisen. Onneksi.

Ensi torstaina on taas jalan kuvaukset ja ortopedin vastaanotto. Sitten saan tietää seuraavien viikkojen askelmerkit. Se on kuitenkin jo varmaa, että jalan kuntoutus ja paraneminen on kestävyyslaji eikä pikamatka. Sitä voisi verrata vaikkapa ultra juoksuun KOSKA jonesin murtuma. Kyseessä on siis ihmisen huonoiten luutuva luu, joka paranee tosi hitaasti.

Pelkäänkö, että jalka murtuu kolmannen kerran?

Kyllä. Se on ollut mielessä enemmän tai vähemmän. Pelkään, mutta en anna sen rajoittaa elämääni liikaa. Mulle ei tarvitse kenenkään sanoa, että ole nyt varovainen sen jalan kanssa. Ei kai kukaan jalkaansa tahallaan murra. Olen niin varovainen kun pystyn eli pidän walkeria pidempään kuin pitäisi. Tästä on sovittu jo ortopedin kanssa. Esimerkiksi koiratreeneissä pidän walkeria koko loppu vuoden, koska siellä en pysty keskittymään jokaiseen askeleeseen. Olen jo henkisesti solminut walkerin kanssa pitkiän liiton vaikka tiedän, että jossakin vaiheessa siitäkin on uskallettava luopua…

…mutta ennen sitä mun täytyy opetella kävelemään…

.. ja luottamaan siihen, että jalka kestää..

…tällä hetkellä sitä luottoa ei ole ja ajatus siitä, että mä kävelen vielä joskus normaalisti tuntuu kaukaiselta unelta…

…ja jos jalka murtuu kolmannen kerran, niin tiedän että siitäkin selvitään eli murtuu jos murtuu…

miten olen saanut aikani kulumaan?

Vähän huonosti. Olen opiskellut töiden ohella esteettistä kinesioteippausta ulkomaalaisten opettajien ohjauksessa ja se on ollut suoraan sanottuna haastavaa. Mutta nyt olen vihdoin ja viimein päässyt asiaan sisälle ja pakko myöntää, että teippauksen haasteellisuus on ehkä juuri se syy miksi se kiinnostaa mua niin paljon. Ikääntymisen myötä mussa vaan vahvistuu se tunne, että haluan haastaa itseäni epämukavuusalueelle vähän joka asiassa. Ehkä saan siitä dopamiinia tai ehkä vain olen sellainen ihminen, joka ei tule onnelliseksi jos elämä on liian helppoa…

…tai sitten se on vaan tämmöisen keski-iän kriisissä olevan naisen kotkotuksia ja kertoo ennen kaikkea siitä, että elämässä on perusasiat hyvin jos haluaa vapaaehtoisesti pyöriä epämukavuusalueella…

…mene ja tiedä…

..nyt täytyy mennä syömään, koska kerrankin on nälkä…

…korona vei multa ja Karilta osittain nälän tunteen ja ruokahalun…

..saa nähdä palautuuko se koskaan…

Nyt lupaan kirjoittaa kuulumisia heti torstain jälkeen. Ja ei mulla oikeesti ole mitään keski-iän kriisiä.

Kiitos kun luet 🙂