Vuosi 2025: haastava, junnaava, taakse päin menevä, pysäyttävä

Huomasin äsken ihan vahingossa, että 9.12.2025 tuli tasan 10 vuotta siitä kun perustin tämän blogin. Kultavuosi oli 2019, jolloin postasin 158 postausta! Pohjanoteeraus on tämä vuosi: tämä on kolmas postaus tänä vuonna! Elämä, maailma ja myös minä olen muuttunut paljon 10 vuodessa- tämä näkyy myös täällä blogissa. Mun elämä on ollut eräällä tavalla pysähdyksissä viimeiset 1,5 vuotta eli energia ei nyt virtaa samalla tavalla kuin yleensä. Näitä jaksoja tarvitaan ja varsinkin minä olen ollut kovasti sen tarpeessa. Viimeiset 1,5 vuotta on ollut haastava, junnaava, taakse päin menevä, pysäyttävä ja tuskallinen. Jos nyt ihmettelet miksi, niin selaa postauksia taakse päin niin ymmärrät. Mutta jos katson 10 vuotta taakse päin, niin ymmärrän miten paljon olen saanut tuossa ajassa aikaan: blogin perustamisen lisäksi olen kirjoittanut kirjan, kehittänyt satoja reseptejä, tehnyt valtavan määrän verkkokursseja, opiskellut autonomisen hermoston toimintaa ja kasvojoogaa, perustanut yrityksen- ja kaiken olen tehnyt sivutyönä varsinaisen työni lisäksi. Lisäksi olen kouluttanut kahta koiraa, käynyt kokeissa ja kilpailuissa ja olen yrittänyt jossakin välissä elää ”normaalia” elämää (whatever it means). Olen tarvinnut breikin ja sitä ei olisi ikinä tullut ilman kolmea murtumaa…

Ajattele virtaavaa lähdettä, jossa on paljon kirkasta ja puhdasta vettä. Uutta vettä virtaa koko ajan, vesi vaihtuu ja pysyy liikkeessä koko ajan. Kaikki tämä tapahtuu automaattisesti. Kun virtaus loppuu, vesi jää seisomaan.  Se ei ole enää raikasta eikä kirkasta. Siitä puuttuu energia. Minä olen ollut seisovassa vedessä 1,5 vuoden ajan. En ole väsynyt. Olen vaan tyhjä.

Edellinen postaus: Magneettikuva paljasti väärän diagnoosin

Lenkille lähdössä -12 asteen pakkaseen- ihanaa!

Olen ihminen, joka haluaa tehdä aina kaiken itse. Avun pyytäminen on vaikeaa ja periksi antaminen mahdotonta. Se ei ole ihan tervettä. Lyhyesti sanottuna olen härkäpää, joka on juossut marathonin vatsataudissa ja myöhästynyt omista kihlajaisista, koska en voinut lyhentää juoksulenkkiä. Noh, onneksi olen noista ajoista sentään jotakin oppinut, MUTTA KUITENKIN! Jos tämä on lähtökohta, niin on suoranainen ihme, ettei elämä on mua enempää möyhentänyt- olen päässyt yllättävän vähällä. Juuri nyt tunnen ENSIMMÄISTÄ kertaa kiitollisuutta kaikesta paskasta mitä olen käynyt viime ja tänä vuonna läpi. Kiitos elämälle, että olen säästynyt pahemmalta, ja että olen selvinnyt kaikesta.

Vaikka on uusi vuosi, niin en halua alkaa luetella saavutuksiani ja tämän vuoden tapahtumia sen enempää. Eikä niissä nyt olisi paljoa kerrottavaakaan. Sen sijaan, että olisin saanut mitään älyttömän merkittävää aikaan, niin olen opetellut luopumaan asioista. Se on ollut vaikeeta, mutta sen myötä on vapautunut tilaa hengittää. Juuri nyt päästän tietoisesti irti kontrollista: tulevaisuuden suunnittelusta, menestyksestä, kehittämisestä, tekemisestä…Mitä enemmän pystyn päästämään irti, sen vapaammaksi tunnen itseni. Askel tuntuu hyöhenen kevyeltä, uloshengitys pidemmältä eikä palleaa purista. Kiitos elämä kaikesta. Kiitos kun olet koulinut mua ja kirjaimellisesti estänyt eteenpäin menemisen. Pysähtyminen on minun tyyppiselle ihmiselle vaikeeta- varsinkin silloin kun sitä eniten tarvitsee. Jos ihminen ei pysähdy itse, elämä pysäyttää. Ja se on armoa.

Yhdestä asiasta kuluneena vuotena haluan kuitenkin kertoa. Se oli yhdeksän päivää huhtikuun alussa. Olin vankina  (en saanut varata jalalla) omassa kodissani. Kari oli reissussa ja poikani Allu oli auttamassa mua eli asui kotona tuon ajan. Meillä oli mahtava viikko! Syötiin hyvin, katottiin TV:tä, ihmeteltiin elämää…

Minä ja mun kaksi poikaa ollaan tatuoitu sama teksti nahkaamme: Everything happens for a reason. Multa tuo tatska löytyy kahdesta kohtaa ja sillä on syynsä. Välilä kun elämä heittelee jota kuta meistä, niin muistutamme toisiamme siitä viisaudesta, mikä tuohon lauseeseen liittyy. Ja se helpottaa- jos ei heti, niin joskus. Maailmassa on niin paljon kauneutta, valoa ja rakkautta. Riittää, että avaa silmänsä ja katsoo ympärilleen. Pimeyden keskellä valo ei loista, mutta jos pystyy näkemään pienen pilkahduksen, niin se alkaa leviämään ja täyttämään elämää. Mutta kukaan ei voi olla valossa koko aikaa, sen vastavoimana tarvitaan pimeyttä. Vasta kokemalla nämä ääripäät ihminen voi olla aidosti onnellinen. Ei koko aikaa, mutta edes pienen ohikiitävän hetken. Silloin tällöin. Sillä hetkellä voi tuntea rakkauden kosketuksen, joka on elämässä tärkeintä. Silloin ymmärtää, että kaikki on hyvin.

Toivon sulle, rakas lukijani, mitä ihaninta vuotta 2026. Päästetään irti vanhasta, otetaan uusi vastaa avoimin mielin ja täysin sydämin.

Halauksin,

Satu

PS. Arvatkaa, mikä on ollut mun survival kit tänä vuonna: avovesi- ja avantouinnin lisäksi punaviini! Ei musta kuitenkaan ole tullut alkoholistia, ainakaan vielä. Ehkä se sitten seuraavaksi 😆 Siitä saiskin mahtavan klikkiotsikon: Terveysvaikuttajasta alkoholistiksi 😆