Olen kirjoittanut blogiini paljon painonhallinnasta ja laihdutusruokavalioista ja viime aikoina muutamat lukijani ovat kysyneet minulta mikä on oma tarinani painonhallintaan liittyen eli olenko itse ollut koskaan ylipainoinen tai onko perheessäni ylipainoa tai sairaalloista lihavuutta. Kysymyksten myötä olen viime aikoina paljon pohtinut omaa suhdettani painonhallintaan ja laihdutukseen, vieläpä hieman eri näkökulmasta kuin aikaisemmin. Sen vuoksi päätin kirjoittaa tämän postauksen, jotta tiedätte minun ”tarinani”. Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa tästä aiheesta, mutta aina kun olen aloittanut on tullut jokin stoppi eli aika ei ole ollut oikea.

Olen aina ollut normaali- tai alipainoinen. Lähiperheessäni (lapseni, vanhempani, sisarrukset) ei ole sairaalloista ylipainoa, mutta suvussani esiintyy runsaastikin ylipainoa. En siis tiedä miltä tuntuu olla ylipainoinen tai sairaalloisen lihava enkä pysty asettumaan ylipainoisen asemaan. Enkä ole koskaan niin väittänytkään. Sen sijaan tiedän jotakin siitä, miten säilyttää normaalipaino koko tähänastisen elämän ajan. Olen synnyttänyt kaksi lasta, puolet kilpirauhasesta on poistettu kahden kasvaimen takia 20 vuotta sitten ja minulla on geeni, joka altistaa ylipainolle ja ykkös- ja kakkostyypin diabeetekselle. Tuo diabetekselle altistava geeni ei tietenkään liity mitenkään painonhallintaan, mutta kun tuommoisen genetiikan omistaa, niin painonhallinnan kanssa pitää tietty olla normaalia tarkempi. Kilpirauhaslääkityksen sain 20 vuotta sitten ja viikko sittenvaihdoin lääkitykseni eläinperäiseen lääkkeeseen.

Läski paska

Hyvin paljon tiedän siitä helvetistä, miltä tuntui alipainoisena katsoa peiliin kun päällimmäinen ajatus omasta kropasta oli läski paska. Tuolla ja tuolla oli liikaa rasvaa, tuonne olisi voinut saada enemmän lihasta ja tuota kohtaa olisi pitänyt kiinteyttää. Paljon tiedän myös siitä, miltä tuntui herätä joka aamu klo 5.30, juoda lasi vettä, syödä puolikas banaani ja lähteä 1,5 tunnin juoksulenkille kun muut vielä käänsivät kylkeä peiton alla. Tiedän myös miltä tuntui paastota päivätolkulla pelkällä veden voimalla sen takia koska vesipaastopäivät olivat välttämättömiä ja saivat ihon hehkumaan. Tiedän paljon myös niin matalakalorisesta ”elämäntavasta”, jossa keholla ei ole mitään mahdollisuutta saada tarvitsemiaan ravintoaineita ja se ihan varmasti menee säästöliekille. Kyse ei siis ollut mistään 1200:n tai 1600:n kalorin dieetistä vaan nälkiintymisestä. Tiedän myös siitä mitä kaikkea vuosien nälkäkuuri sai aikaan elimistössä ja miltä tuntui elää elämää, jossa armoton itsekuri voitti mennen tullen oman hyvinvoinnin ja terveyden. Teidän myös siitä, millaista oli elää elämää, jossa myös ystävät valikoituivat samantyyppisen ”elämäntyylin” perusteella jolloin epänormaali ja sairas olotila tuntui ihan normaalilta.

Terveellinen elämäntapa- renki vai isäntä?

Tiedän myös siitä, miten parantua syömishäiriöstä ja palata elävien kirjoihin. Miten oppia pikku hiljaa rakastamaan, kunnioittamaan ja arvostamaan itseään vihaamisen ja rankaisemisen sijasta. Tiedän myös siitä, miten olen itse parantanut kehoni kilpirauhasta lukuunottamatta eikä aineenvaihduntani ole sekaisin eikä säästöliekillä kilpirauhasesta tai hormonitoiminnasta huolimatta. Tiedän myös siitä miten valtavasti iloa, terveyttä ja jaksamista liikunta ja terveellinen ruokavalio voi ihmiselle tarjota kun terveellinen elämäntapa on renki eikä isäntä. Stressitöntä elämää vasta opettelen, mutta siitäkin minulla on jo hieman kokemusta. Tiedän myös sen, että terveellisen elämäntavan ja syömishäiriön välinen raja voi olla hiuksenhieno ja miten useat terveyteen liittyvät facebookyhteisöt saattavat edistää terveyden sijasta ortoreksista syömistottumusta.

Jatkossa aion kertoa myös oman tarinani, joka ei välttämättä ole kevyttä luettavaa. Mutta sen tarinan synkimmilläkin hetkillä on ollut aina nähtävissä se valtava johdatus, josta olen saanut nauttia koko elämäni ajan. Olen aina nähnyt valon tunnelin toisessa päässä ja elämäni paras päätös oli lähteä kävelemään tuota valoa kohti. Haluan kertoa tarinani teille, jotta ymmärtäisitte, että kaikesta voi selvitä ja että ne vaikeimmatkin haasteet voi kääntää voitoksi. Ja jotta ymmärtäisitte sen, miksi ehdottomat totuudet ja liiallisuuksiin menevä tiukkuus ravintoasioissa saa ihoni nousemaan kananlihalle. Olen itse ollut vankina häkissä, josta olen vapautunut enkä enää koskaan suostu menemään tuohon vankilaan takaisin.

Katsoin suurta kohua aiheuttanutta Olet mitä syöt-sarjaa (7.11.2018 esitetty jakso), jossa lääkäri Pippa Laukka opastaa ylipainoisia henkilöitä terveellisen ruokavalion ja liikunnan saloihin. Ohjelmaa on kritisoitu ennen kaikkea siitä, että siinä arvostellaan suorasanaisesti henkilöiden elämäntapoja ja jääkaapin sisältöä. Itse kiinnitin huomiota viimeisessä jaksossa rahkan ”pakkosyöttöön” ja kyykyttäviin verenmaku suussa tehtäviin liikuntaharjoituksiin. Ohjelman toimintaa perustellaan no-kun-se-formaatti- selityksellä, joka on mielestäni ontuva selitys koska formaatin tavoitteena on painonpudotuksen lisäksi pysyvä elämäntapamuutos. Villi arvaukseni on, että ohjelma ei välttämättä lisää liikunnan harrastamista ylipainosten henkilöiden keskuudessa vaan päinvastoin.

Rahkan ”pakkosyöttöä”

Jaksossa Minttu äidille on kerääntynyt viime vuosien aikana parikymmentä kiloa ylipainoa eikä hän ole omien sanojensa mukaan liikkunut juuri ollenkaan. Hänen ruokavalionsa koostuu pitkälti nopeista hiilareista ja rasvasta. Kun Pippa esittelee Mintulle uutta terveellsempää ruokavaliota, Minttu sanoo hyvin suoraan että kaikki muut ruoka-aineet ovat ok, mutta että hän inhoaa rahkaa yli kaiken: sen makua, koostumusta ja hajua. Tästä huolimatta Mintulle tarjotaan smoothieta, jossa on rahkaa. Rahkan maku tulee smoothiessa läpi eikä Minttu pysty sitä nauttimaan. Miksi hänelle tuputettiin juuri sitä ruoka-ainetta mitä hän kammoksui yli kaiken ja miksi rahkaa ei voitu korvata vaikkapa maustamattomalla jogurtilla? Olisiko jo aika päästä yli tästä rahkapakosta sillä eihän painonpudotus ole kiinni yhdestä ruoka-aineesta vaan kokonaisuudesta? Itselläni elämäntapamuutos ainakin tyssäisi siihen, jos joutuisin syömään ruokia joita inhoan yli kaiken!

Liikunnan aloittamisessa otetaan luulot pois

Mintulla on siis 20 kiloa ylipainoa ja hän sanoo inhoavansa liikuntaa. Ensimmäisellä liikuntakerralla Pippa kertoo suunnitelleensa porrasjuoksutreenin sen takia, että hän ottaa Mintulta luulot pois (en meinannut uskoa korviani) ja laittaa Minttuparan juoksemaan korkeat portaat neljä kertaa alhaalta ylös siten että sykettä nostetaan astettain loppua kohden, lopussa mennään täysillä. Tätä harjoitustahan monet joukkueet käyttävät urheilijoidensa kunnon kartoittamiseen, mutta nyt on siis kyseessä ylipainoinen liikuntaa inhoava henkilö eli t-o-d-e-l-l-a-k-i-n otetaan luulot pois? Portaat pitää tulla myös alas hölkäten ja mikäli Minttu meinaa vähän hengähtää välillä, Pippa huutaa ”mene mene, kovempaa kovempaa, ei jäädä sinne löysäilee!” Lopussa kun Minttu on ihan hapoilla, Pippa taputtaa selkään ja sanoo, että ”se on Minttu liikuntaa ja että tätä se tulee olemaan”. Pippa kertoo myös, että tämäntyyppisen liikunnan lisäksi Mintun tulee tehdä joka viikko pari pyörälenkkejä, joista toisen pituus on 2-3 tuntia (tuossa vaiheessa taisin pyörtyä?). Mintun ilme oli järkyttynyt. Aika kova harjoitusohjelma ylipainoiselle aloittelijalle. Vaikka olen itse harrastanut koko ikäni liikuntaa ja olen normaalipainoinen, niin kyllä kolmen tunnin pyörälenkki ottaisi koville vaikka pohjat onkin kunnossa?

Liikunnan aiheuttamat traumat

Kaikki me liikunnan parissa työskentelevät olemme saaneet kuulla loputtomiin kauhutarinoita siitä, miten koulun liikunnan opetus aiheutti jatkuvalla mittaamisella, paremmusjärjestykseen laittamisella jne. ikuisia traumoja ihmisille, jonka seurauksena moni inhoaa liikuntaa loppu elämänsä. Luulin ohjelmassa esiintyvän harjoittelumetodin jääneen lopullisesti 80-luvulle. Ohjelma antaa vääristyneen kuvan liikunnan harrastamisesta: verenmaku suussa, liian kovalla teholla heti alkuun ja liian pitkään. Vaikka pyöräily onkin ylipainoiselle loistavaa liikuntaa, niin 2-3 tuntia on jo normaalipainoisellekin liikuntaa harrastavalle kuntoilijalle kova suoritus. Ihmettelin myös sitä, että onko pomppiminen (porrasjuoksu, hyppynarulla hyppely) ihan parasta liikuntaa nivelille, joita ylipaino jo ennestään rasittaa, kyllähän sen sykkeen saa nostettua toisen tyyppiselläkin liikunnalla. Eikö pomppimisen voisi ottaa ohjelmaan myöhemmin sitten kun peruskunto oli noussut ja painokäyrä lähtenyt laskuun? Toki sitten kun kunto on noussut, niin ihan hyväkin on tehoja nostaa. Silti liikunnan ei pidä tuntua rääkiltä ja rangaistukselta vaan kyllä se liikunnan ilo ja varsinkin liikunnan jälkeinen endorfiiniryöppy on se asia joka koukuttaa elinikäiseen elämäntapamuutokseen. Paino lähtee aivan varmasti laskuun vähemmälläkin mikäli ruokavalio, nukkuminen ja muu elämänhallinta on kunnossa. 

Lopputuloksena Mintun nilkka kipeytyy (tämä oli ennustettavissa), ajatus kolmen tunnin pyörälenkistä lamaannuttaa, paha flunssa iskee päälle (jylläsikö stressihormonit liian korkealla) ja olo on epäonnistunut. Lisäksi hän kokee äitinä syyllisyyttä siitä, että lähtisi illalla kolmen tunnin pyörälenkille juuri kun on hakenut lapsensa päivähoidosta. Hänelle kerrotaan, ettei siitä saa kokea syyllisyyttä, että satsaa omaan hyvinvointiinsa. Noh, äidit on äitejä ja kyllä minäkin olisin saattanut potea syyllisyyttä jos olisin työpäivän päätteeksi illat rallatellut omissa harrastuksissani. Vaikka äidin paras onkin lapsen etu, niin halusin olla lasteni kanssa mahdollisimman paljon ja siitä huolimatta ehdin harrastaa liikuntaa- en kolmea tuntia arkisin mutta tunnin verran lähes päivittäin. Ihan ohjelman lopussa Minttu on perheensä kanssa kävelylenkillä ja näyttää nauttivan- toivon, että hän sai kaikesta huolimatta kipinän elinikäiseen liikunnan harrastamiseen ja löysi itselleen oikean tavan liikkua.

Jotakin hyvääkin

Onhan ohjelmassa paljon hyvääkin. Mintun suolisto alkoi toimimaan, painokin vähän putosi ja hän pääsi ratsastamaan eli harrastamaan sellaistakin liikuntaa josta nautti.  Erityisesti pidin siitä, että terveysriskeistä puhuttiin suoraan ja kaunistelematta. Lisäksi Pippa on tosi pirtsakka ja välittömän oloinen lääkäri ja va
rmasti itse elää siten kuten opettaa. Itse henkilökohtaisesti tykkäisin hänen tyyppisestään lääkäristä, joka lataisi kiertelemättä minulle faktoja päin naamaa? Kuitenkin kommentit ”Minttu olet pupeltaja” tai ”ai sä haluat oikein kunnolla suonet tukkoon” voisi varmaan sanoa vähän pehmeämminkin? Formaatin tarkoituksena on näköjään shokeerata ja se todennäköisesti aiheuttaa enemmän traumoja kuin  pysyviä elämäntapamuutoksia ainakin liikunnan osalta, jossa meininki sopii enemmän 60-luvulle kun nykyaikaan. Kaikille ohjelmaan osallistuville nostan hattua: täytyy olla todella hyvä itsetunto kun osallistuu moiseen ohjelmaan, esittelee alusvaatteisillaan koko Suomelle omat läskinsä, jääkaappinsa sisällön ja kestää vielä kettuilunkin?

Seuraa blogia facebookissa j instagramissa