kesäloma kulunut koiramaisissa merkeissä

Ove on ollut meillä pian kuukauden ajan ja ajattelin kirjoitella taas vähän kuulumisia. Tultiin juuri metsälenkiltä, koirat on syötetty ja molemmat vetelevät sikeitä massut pullollaan. Viimeistä lomaviikkoa viedään, ensi viikolla alkaa työt. Jatkan etätyössä kotona eli en joudu jättämään koiria koko päiväksi kahdestaan kotiin- onneksi. Loma on vierähtänyt hyvin koiramaisissa ja maadoittavissa merkeissä. Ollaan uitu ja lenkkeilty paljon (Ovea välillä kantaen ja lepohetkiä pitäen), käyty Ähtärissä mun kotona ja tietenkin vietetty paljon aikaa pellolla jäljestäen. Katsotaan jos yritän vielä Tutolla FH2:sta syksyllä, ykkösen teki viime syksynä. Ovella on hyvä nenä, uskaltaisinko sanoa jopa Tuton veroinen. Jäljestää innokkaasti ja ärisee kovasti kun jälki loppuu ja kannan sen loppupalkalta autolle:)

Oven eka mallikeikka Pasi Hakalan kuvattava:)

nunnuttava camel boots man

Ove on sellainen nunnuttava camel boots man- mies joka kulkee omia teitään, mutta siitä huolimatta joka välissä on päästävä ihan iholle kiinni. Ove rakastaa läheisyyttä ja on tosi laumaviettinen. Unohtelen palkata sitä namilla koska kehu ja rapsutus riittää. Herra löytyy milloin mistäkin tekemästä kahta asiaa: syömästä ja tai nukkumasta. Välillä se löytyy pihasta Tuton kaivamasta kuopasta kun on nukahtanut sinne ja välillä varastosta syömästä kanan paskaa. Ja muutoinkin on aika tyypillinen äijä: huikopalan jälkeen kellahtaa kyljelleen aina kun mahdollista ja ottaa nokkaunet- jopa kesken lenkin jos jäädään juttelemaan tuttujen kanssa. Ainoastaan kalja ja kaukosäädin puuttuu kädestä, kaukosäädin löytyy kyllä suusta. Anteeksi rakkaat miehet tämä ”hieman” stereotyyppinen” vertaus:) Eli hermot tuntuvat olevat kunnossa, ei reagoi ääniin eikä oikein mihinkään. Ei hauku, ärisee sitäkin enemmän. Niin ja jos Ove on tyypillinen äijä, niin Tuto on sitten tyypillinen nainen: aina touhottamassa, haukkumassa ja heiluttamassa kaulinta- pitäähän jonkun heiluttaa rytmikapulaa tässäkin huushollissa, eihän muutoin mistään tule mitään.

Kuva Pasi Hakala/Studio Varjo

ove taluttaa tutoa

Tuto ja Ove ovat kuin paita ja peppu. Nukutaan vierekkäin, kaikki tehdään yhdessä ja lenkillä mennään kylki kyljessä. Ove edelleen taluttaa Tutoa liinasta ja antaa napakoita pakotteita Tuto raukalle! Ja mulla on liinat solmussa sen takia. Olen antanut sen kantaa liinaa kun ei mälvää eikä pure sitä- haluaa vaan kantaa:) Mutta ollaan me aika hupaisan näköinen ilmestys lenkillä: Tutolla aina joku vinkulelu suussa, Ove taluttaa Tutoa, minä talutan molempia liinat solmussa ja yritän olla kompastumatta jalkoihini. Ovekin on alkanut kantamaan suussa isoja keppejä- häntä pystyssä tietenkin! Autossa oloa Ove rakastaa yli kaiken: pyörii ensin häkissä selän kauttaa kyljeltä kyljelle jalat levällään ja sitten nukahtaa muutaman minuutin kuluttua. Ei huuda eikä vinku vaikka treeneissä aika pitkiä aikoja autossa onkin. Tein alkuun paljon tunnetilaa autossa olemiseen ja en tiedä, onko se vaikuttanut siihen, että rakastaa autossa oloa niin paljon vaan tykkääkö sitten ihan muuten vaan.

Käytiin sosiaalistumassa kaupungilla. Pääsin Mamman kanssa parturiin ja Ursulan syliin. Mikäs siellä oli olla naisten hellittävänä.

nivelten kuntoutusta ja maaperän bakteereja

Kuten tuossa alussa mainitsinkin, niin olen uittanut Tutoa todella paljon tänä kesänä. Eikä pelkän huvin ja liikunnan vuoksi vaan ihan ajatuksella. Olen kuntouttanut uimalla sen toisen olkapään nivelrikkoa, asteittain rasitusta nostamalla. Tänä kesänä ei etupää ole oireillut millään tavalla ja aiotaankin jatkaa uimista järvessä pitkään syksylle, jonka jälkeen siirrytään koirauimalaan. Tuto on muutoinkin tosi sutjakassa kunnossa, lihaksiakin on tullut lisää. Ei uskoisi 9,5 vuotiaaksi. Ovehan ei vielä ui, ainoastaan kahlaa järvessä. Se ei oikein tykkää kun munat kastuu, niitä pitää sitten nuolla huolella, jos näin pääsee käymään. Toinen asia, johon olen ”panostanut” tänä kesänä, on maaperän bakteerit. Syötän koiria paljon maasta (siis muuallakin kun pellolla), jotta ne saisivat maaperän bakteereita mahdollisimman paljon ennen talvea. Tuton suolisto ei ole koskaan ollut niin hyvässä kunnossa kuin tällä hetkellä: kestää taas raakaa lihaa ja luita! Ihan käsittämätöntä. Kirjoitan aiheesta ihan oman postauksen myöhemmin.

Seuraa Tuton ja Oven elämää instassa: 2blackgsd

LUE LISÄÄ VIIMEAIKAISIA KOIRAPOSTAUKSIA

• Helpotuksen huokaus
• Koko-oven koiraportti- tukevaa tekoa ja kivan näköinen
• ”Hieman” erilainen loman aloitus!
• Pennun valinta- kuka valitsi ja kenet
• Tuleeko meille toinen saksanpaimenkoira- tuponeuvottelujen lopputulos:)
• Järki vai sydän
• Saksanpaimenkoiran karvanlähtö- miten selvitä ilman hermoromahdusta?

kuoleman lopullisuus ja armottomuus

Ainahan ihmisen kuolema koskettaa, nuoren ihmisen kuolema musertaa. Kuoleman voima on niin lopullinen, armoton. Ei enää sanoja, ei kosketusta, ei itkua eikä naurua. Ainoastaan raastava ikävä ja pohjaton suru, joka ravisuttaa jokaista solua, salpaa hengityksen ja lävistää sydämen jokaisen sopukan. Se jäytää jokaista sekunttia tuskallaan ja opettaa elämään hetki kerrallaan, koska enempää ei pysty. Se rikkoo arjen rutiinit, kyseenalaistaa aiemmin tärkeänä pidetyt asiat ja julmuudellaan hajoittaa elämän perustuksen. Elämä on alati muuttuvaa, mutta oman lapsen kuoleman jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen, kaikki muuttuu. Vaikka surun keskeltä voi nähdä hetkittäin kajastavan auringonsäteen, niin kuoleman voima imaisee läheisensä menettäneen surun ja tuskan mustaan syvään kuiluun yhä uudestaan ja uudestaan. Ainoastaan aika tuo tuskaan jonkin asteista helpostusta vaikka suru ei koskaan häviä, ainoastaan muuttaa muotoaan.

kuolema hipaisi ihoani

Kuolema hipaisi ihoani, se tuli niin lähelle. Liian lähelle. Huomasin rakkaan ystäväni lähettämän ääniviestin, jonka kuuntelin kesken koiratreenin. Ymmärsin heti, että nyt on sattunut jotakin peruuttamatonta ja sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Hänen rakkaan tuttu äänensä kertoi, että heidän aikuinen poikansa oli menehtynyt hetki sitten yllättävään sairauskohtaukseen. Tuskaiset sanat porautuivat sieluuni kuunnellessani suruviestiä. Sydämeni särkyi kun ymmärsin, että ystäväperheelleni on tapahtunut se pahin, mitä ihmiselle voi koskaan tapahtua. Eikä minun sydämeni särkyminen ole mitään verrattuna heidän sydämiensä särkymiseen. Kuolema tuli ensimmäistä kertaa niin lähelle, että se viipyy vieläkin ihollani, vaatteissani ja näen sen tuulessa heiluvissa puiden lehdissä.

miten niin suuresta surusta voi koskaan selvitä?

Miten niin suuresta surusta voi koskaan selvitä? Miten jatkaa elämää tapahtuneen jälkeen? Miten jaksaa elää kaipauksen kanssa kun ei voi enää halata ja puhua? Mistä löytää voimaa käsillä olevaan hetkeen? Miten voi nukkua ja syödä? Miksi hyville ihmisille tapahtuu jotakin näin kamalaa? Ja MIKSI, MIKSI ja MIKSI? Nämä kysymykset ovat totta lapsensa menettäneen jokaisessa hetkessä. ”Kyllä se siitä” tai ”aika parantaa haavat ” lausahdukset tuntuvat henkiseltä väkivallalta vaikka ajan kanssa suru ja kaipaus muuttavatkin varmasti muotoaan. Näistä päässäni risteilevistä ajatuksista huolimatta tiedän, että ystäväperheeni selviää. Tunnen vahvasti myös sen, että  kuolema saa aikaan heidän elämässään jotakin sellaista, jota mikään muu asia ei voisi saada aikaan. Jotakin hyvin kaunista ja hyvää, jotakin mikä on tarkoitettu. Vaikka sitä ei tällä hetkellä pystykään ymmärtämään eikä näkemään.

hän oli liian hyvä tähän maailmaan- siksi hänen täytyi lähteä

Hän oli liian hyvä, ihan liian fiksu tähän maailmaan- sen vuoksi hänen piti jatkaa matkaansa toiseen ulottuvuuteen meidän mielestämme liian aikaisin. Hänellä on nyt hyvä olla vaikka meidän mielestämme kaikki jäi kesken. Ystävälläperheelläni on jäljellä lapsestaan kuitenkin paljon: ihanat muistot, jotka kantavat kovimman suruhuipun yli. Lapsensa vaatteet ja lakanat, joissa on hänen tuoksunsa. Ja usko siihen, että kuolema ei ole lopullinen- se on ainoastaan olomuodon muutos, jossa ruumis haudataan sielun jatkaessa elämää toisessa ulottuvuudessa.

Tämä postaus on omistettu rakkaalle ystävälleni ja sielunsiskolleni- olet minulle äärettömän rakas<3 Ja hänen ihanalle miehelleen, jolla on hyvä sydän. Ja heidän lapsilleen.