Huomasin äsken ihan vahingossa, että 9.12.2025 tuli tasan 10 vuotta siitä kun perustin tämän blogin. Kultavuosi oli 2019, jolloin postasin 158 postausta! Pohjanoteeraus on tämä vuosi: tämä on kolmas postaus tänä vuonna! Elämä, maailma ja myös minä olen muuttunut paljon 10 vuodessa- tämä näkyy myös täällä blogissa. Mun elämä on ollut eräällä tavalla pysähdyksissä viimeiset 1,5 vuotta eli energia ei nyt virtaa samalla tavalla kuin yleensä. Näitä jaksoja tarvitaan ja varsinkin minä olen ollut kovasti sen tarpeessa. Viimeiset 1,5 vuotta on ollut haastava, junnaava, taakse päin menevä, pysäyttävä ja tuskallinen. Jos nyt ihmettelet miksi, niin selaa postauksia taakse päin niin ymmärrät. Mutta jos katson 10 vuotta taakse päin, niin ymmärrän miten paljon olen saanut tuossa ajassa aikaan: blogin perustamisen lisäksi olen kirjoittanut kirjan, kehittänyt satoja reseptejä, tehnyt valtavan määrän verkkokursseja, opiskellut autonomisen hermoston toimintaa ja kasvojoogaa, perustanut yrityksen- ja kaiken olen tehnyt sivutyönä varsinaisen työni lisäksi. Lisäksi olen kouluttanut kahta koiraa, käynyt kokeissa ja kilpailuissa ja olen yrittänyt jossakin välissä elää ”normaalia” elämää (whatever it means). Olen tarvinnut breikin ja sitä ei olisi ikinä tullut ilman kolmea murtumaa…

Ajattele virtaavaa lähdettä, jossa on paljon kirkasta ja puhdasta vettä. Uutta vettä virtaa koko ajan, vesi vaihtuu ja pysyy liikkeessä koko ajan. Kaikki tämä tapahtuu automaattisesti. Kun virtaus loppuu, vesi jää seisomaan.  Se ei ole enää raikasta eikä kirkasta. Siitä puuttuu energia. Minä olen ollut seisovassa vedessä 1,5 vuoden ajan. En ole väsynyt. Olen vaan tyhjä.

Edellinen postaus: Magneettikuva paljasti väärän diagnoosin

Lenkille lähdössä -12 asteen pakkaseen- ihanaa!

Olen ihminen, joka haluaa tehdä aina kaiken itse. Avun pyytäminen on vaikeaa ja periksi antaminen mahdotonta. Se ei ole ihan tervettä. Lyhyesti sanottuna olen härkäpää, joka on juossut marathonin vatsataudissa ja myöhästynyt omista kihlajaisista, koska en voinut lyhentää juoksulenkkiä. Noh, onneksi olen noista ajoista sentään jotakin oppinut, MUTTA KUITENKIN! Jos tämä on lähtökohta, niin on suoranainen ihme, ettei elämä on mua enempää möyhentänyt- olen päässyt yllättävän vähällä. Juuri nyt tunnen ENSIMMÄISTÄ kertaa kiitollisuutta kaikesta paskasta mitä olen käynyt viime ja tänä vuonna läpi. Kiitos elämälle, että olen säästynyt pahemmalta, ja että olen selvinnyt kaikesta.

Vaikka on uusi vuosi, niin en halua alkaa luetella saavutuksiani ja tämän vuoden tapahtumia sen enempää. Eikä niissä nyt olisi paljoa kerrottavaakaan. Sen sijaan, että olisin saanut mitään älyttömän merkittävää aikaan, niin olen opetellut luopumaan asioista. Se on ollut vaikeeta, mutta sen myötä on vapautunut tilaa hengittää. Juuri nyt päästän tietoisesti irti kontrollista: tulevaisuuden suunnittelusta, menestyksestä, kehittämisestä, tekemisestä…Mitä enemmän pystyn päästämään irti, sen vapaammaksi tunnen itseni. Askel tuntuu hyöhenen kevyeltä, uloshengitys pidemmältä eikä palleaa purista. Kiitos elämä kaikesta. Kiitos kun olet koulinut mua ja kirjaimellisesti estänyt eteenpäin menemisen. Pysähtyminen on minun tyyppiselle ihmiselle vaikeeta- varsinkin silloin kun sitä eniten tarvitsee. Jos ihminen ei pysähdy itse, elämä pysäyttää. Ja se on armoa.

Yhdestä asiasta kuluneena vuotena haluan kuitenkin kertoa. Se oli yhdeksän päivää huhtikuun alussa. Olin vankina  (en saanut varata jalalla) omassa kodissani. Kari oli reissussa ja poikani Allu oli auttamassa mua eli asui kotona tuon ajan. Meillä oli mahtava viikko! Syötiin hyvin, katottiin TV:tä, ihmeteltiin elämää…

Minä ja mun kaksi poikaa ollaan tatuoitu sama teksti nahkaamme: Everything happens for a reason. Multa tuo tatska löytyy kahdesta kohtaa ja sillä on syynsä. Välilä kun elämä heittelee jota kuta meistä, niin muistutamme toisiamme siitä viisaudesta, mikä tuohon lauseeseen liittyy. Ja se helpottaa- jos ei heti, niin joskus. Maailmassa on niin paljon kauneutta, valoa ja rakkautta. Riittää, että avaa silmänsä ja katsoo ympärilleen. Pimeyden keskellä valo ei loista, mutta jos pystyy näkemään pienen pilkahduksen, niin se alkaa leviämään ja täyttämään elämää. Mutta kukaan ei voi olla valossa koko aikaa, sen vastavoimana tarvitaan pimeyttä. Vasta kokemalla nämä ääripäät ihminen voi olla aidosti onnellinen. Ei koko aikaa, mutta edes pienen ohikiitävän hetken. Silloin tällöin. Sillä hetkellä voi tuntea rakkauden kosketuksen, joka on elämässä tärkeintä. Silloin ymmärtää, että kaikki on hyvin.

Toivon sulle, rakas lukijani, mitä ihaninta vuotta 2026. Päästetään irti vanhasta, otetaan uusi vastaa avoimin mielin ja täysin sydämin.

Halauksin,

Satu

PS. Arvatkaa, mikä on ollut mun survival kit tänä vuonna: avovesi- ja avantouinnin lisäksi punaviini! Ei musta kuitenkaan ole tullut alkoholistia, ainakaan vielä. Ehkä se sitten seuraavaksi 😆 Siitä saiskin mahtavan klikkiotsikon: Terveysvaikuttajasta alkoholistiksi 😆

tunne oli ihan oikea

Mulla on jo usean kuukauden ajan ollut sellainen tunne, että huhtikuussa 2025 saamani plantaarifaskiitti diagnoosi onväärä. Mielestäni diagnoosi tehtiin tosi kevyin perustein kun ottaa huomioon, että taustalla on 3 murtumaa vuoden sisällä. Ja korkeaholvisessa jalassa faskiakalvo yleensä aina hieman kiristää, koska korkea holvi. Tunne vahvistui entisestään elokuussa kun kävin Selänteen Harrin vastaanotolla, joka ihmetteli diagnoosia. Mulla ei nimittäin aristanut yhtään ne kohdat jalassa, jotka plantaarifaskiassa ovat tosi kipeät. Eli jo vuoden jatkunut puukoniskumainen kipu oikean kantapään yläpuolella tai ”siellä jossain sisällä” ei meidän kummankaan mielestä oikein mätsännyt plantaarifaskiittiin. Tuolla vastaanotolla Harri laittoi kuitenkin PRP-pistoksen plantaarifaskian repeämään, joka mulle tuli heinäkuun alussa kun jalkaa manipuloitiin liian kovasti. Ja sovittiin, että soitan hänelle mikäli jalan tilanne ei parane tai huononee. Sen tein muutama viikko sitten kun kantapää kipu taas paheni ja sovimme, että käyn ortopedin vastaanotolla koska tilanteessani on jotakin outoa. Kipu liittyy aina kantapään pieneenkin sivukiertoon ja myös kovalla alustalla kävely aiheuttaa jalan kipeytymistä. 

Lue edellinen postaus: Mihin mä hävisin?

magneetti paljasti totuuden

Kävin viime viikolla ortopedillä, joka passitti mut magneettiin ja totesi myös, etteivät oireet viittaa plantaarifaskiittiin. Nyt olen saanut lausunnon ja vasta nyt tiedetään mikä jalassa on. Ensiksi hyvät uutiset: Jonesin murtuma ja kakkos metatarsaalin rasitusmurtuma ovat parantuneet täysin. Mulla ei ole luutumisen kanssa ongelmaa. Mutta sitten se huono uutinen tai niitä on useampia: mulla on peroneus jänteen krooninen repeämä ja subtalonivelen reunalla rustovaurio. Lisäksi vielä MTP1-artroosi ja rustovaurio MT 1 caputissa. Ei ole ihme, että jalka on ollut kipeä. Enkä enää ihmettele miksi plantaarifaskiitti ei parane kun sitä ei ole mulla ollutkaan! Faskiakalvo oli ehjä eikä siinä ollut tulehdusta. Myös repeämä on parantunut vaikka liikkeessä vielä tuntuukin eli pistoksesta oli apua.

mitäs sitten seuraavaksi?

Ortopedi soitti tänään ja keskustelimme magneettikuvien tuloksista. Hänen mielestä se pahin oire eli kova puukoniskumainen kipu johtuu subtalonivelen rustovauriosta. Eli sitä pitäisi nyt hoitaa fysioterapialla, hyvän iskunvaimennuksen omaavilla kengillä, nilkkatuella ja tarvittaessa tietenkin kipulääkkeillä ja kylmällä. Ja sitten jos en pärjää sen kivun kanssa, niin viimeinen vaihtoehto on luudutusleikkaus. Niveleen voi pistää myös kortisonia, joka ei ole kuitenkaan parantava hoito. Myös PRP:tä voi kokeilla. Pistokset pitää tehdä ultraäänen avulla, koska pistettävä paikka on vaikeasti saavutettava.

Olen tosi kiitollinen Selänteen Harrille, joka kyseenalaisti väärän diagnoosin. Ilman häntä vieläkin varmaan hoitelisin faskikalvoja, käyttäisin plantaarifaskia kompressiotukia, hoitaisin vammoja väärillä liikkeillä ja pitäisin jääpussia jalkapohjassa. Olen nimittäin huomannut, että esimerkiksi jääpussin pito nilkan takana eli siellä missä vammat ovat auttaa paljon paremmin kuin jalkapohjassa:) Harmittaa tietenkin, että väärän diagnoosin eli hutkimisen vuoksi oikeat vammat ovat saaneet rauhassa pahentua ja kroonistua. Ei hyvä juttu ollenkaan! Mutta nyt on sentään toivoa kun tiedetään mikä jalassa on, niin saan oikeaa hoitoa. En tiedä olisinko tällä hetkellä helpottunut oikeasta diagnoosista vai ärsyyntynyt väärästä- varmaan molempia! Ainakin asiaa pitää hetki sulatella…