tulevien asioiden näkeminen on minulle arkipäivää

Sain eilen vahvan viestin tuonpuoleisesta. Se ei ole minulle mitenkään epätavallista, mutta se miten se tapahtui sen sijaan on. En edes muista milloin olen alkanut näkemään tulevia asioita ja saamaan viestejä ja tietoa henkimaailmasta. Näen enneunia ja tulevia tapahtumia kuvina, se on minulle ihan arkipäivää. En osaa sitä edes kunnolla selittää, mä vaan näen tai vaistoan. Yleensä kirjoitan näkemiäni asioita paperille, jotta muistan ne myöhemmin. Se on ihan käsittämätöntä, miten asiat yleensä tapahtuvat juuri siten kun olen ne nähnyt. Ilmiötä selitetään ja kuvaillaan monella eri tavoin. Puhutaan Jumalan puheesta, henkimaailmasta, universiumista tai vaikkapa ennusmerkeistä. Minulle kaikki edellä mainitut tarkoittavat yhtä ja samaa asiaa, eikä minulla ole tarvetta eritellä tai analysoida mistä asiassa on kysymys. Eikä todistella, että näkemäni asiat ovat totta tai miten ilmiötä voisi tieteellisesti selittää. Maailmassa on paljon asioista, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minulle se mitä emme silmin näe on yhtä todellista kuin näkyvä maailma. Ja elämässäni on ollut ajanjaksoja, jolloin näkymätön maailma on tuntunut jopa todellisemmalta kuin näkyvä.

Lue myös: Meitä ravistellaan rajusti

nelli kävi luonani kertomassa että kaikki on hyvin

Olin eilen metsässä koko päivän. Meillä oli Palautumisohjaajakoulutuksen luontojakso, jossa vietettiin aikaa metsän hiljaisuudessa rauhoittuen ja luontoa havainnoiden. Koulutuspäivän lopussa meidän piti etsiä luonnosta joku lahja, jonka annamme ennalta nimetylle henkilölle. Lähdin etsimään metsästä tuota lahjaa ja minulle tuli yhtäkkiä kova ikävä Nelliä. Liikutuin tosi paljon ja tunsin kuinka silmät kostuivat kyyneleistä. Samaan aikaan huomasin, että minua lähestyi kirkkaan keltainen perhonen. Pysähdyin ja katselin lumoutuneena kaunista perhosta, joka lensi iloisesti kaarrellen minua kohti. Ajattelin mielessäni, että se varmaan haluaa laskeutua kädelleni. Ojensin käteni varovasti perhosta kohti ja se laskeutui suoraan kädelleni. Perhonen viipyi kädelläni hetken ja jatkoi matkaansa, jonka jälkeen toinen kirkkaan keltainen perhonen lähestyi minua. Se lensi ihan lähelle minua, jonka jälkeen se lähti seuraamaan toista perhosta. Kerroin asiasta vieressäni olevalle henkilölle. Hän kertoi, että oli hetki sitten toivonut, että  saisin jonkun merkin, joka lohduttaisi minua surussani. Olimme molemmat ihan liikuttuneita. Nelli kävi luonani kertomassa, että kaikki on hyvin.

meille ei anneta enemmän kuin kestämme

Kerroin tapahtuneesta muille ja samaan aikaan kuin sanoin sanan perhonen, niin näin taas keltaisen perhosen järven rannassa. Tällä kertaa ihan eri paikassa kuin hetkeä aikaisemmin. Olin hyvin liikuttunut ja sydämeni täyttyi valtavasta kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Ihmeet ja merkit seuraavat niitä, joiden sydän on auki ja mieli on vastaanottavainen. Välillä elämässä tapahtuu asioista, jotka särkevät sydämemme. Uskon kuitenkin, ettei meille anneta anneta enemmän kuin kestämme. Ja kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa. Ja että mitä suurempi tuska, sitä suurempi lahja. Ei ole kuitenkaan oikotietä, vaan asiat täytyy kohdata, suru täytyy surra  ja on mentävä suoraan tulta kohti. Kun vaan uskallemme kohdata asiat sellaisena kuin ne ovat ja lähdemme matkalle, niin saamme meitä vahvistavia viestejä ja ennusmerkkejä eikä meidän tarvitse muuta kuin ottaa ne vastaan. Olemme osa luontoa ja luonto on osa meitä. Olemme myös osa maailmankaikkeutta, joka haluaa täyttää meidät joka päivä rakkaudellaan, jos vaan avaamme sydämemme ja annamme sen tapahtua. Kiitos Nelli kun kävit<3

Myöhemmin lisätty: Hetki sen jälkeen kun julkaisin tämän postauksen sain Nellin äidiltä seuraavan viestin: ”Et ikinä usko. Oon lenkillä ja näin 10 min sitten keltaisen perhosen.sitten avasin puhelimen ja luin sun blogin ??”.

Edellinen postaus: Liikuntariippuvuus oli vähällä tuhota terveyteni

Seuraa instassa: satusjoholm ja 2blackgsd

liikuntariippuvuus nielaisee ihmisen syvään kuiluun

Liikuntariippuvuus on pakonomaista liikkumista, joka hallitsee ihmistä sen sijaan että ihminen hallitsisi liikkumistaan. On vaan pakko päästä liikkumaan, oli tilanne mikä tahansa. Mielestäni se on yksi addiktion monista kasvoista. Minua haastateltiin aiheesta uusimpaan Fit lehteen, jossa kerron oman tarinani liikuntariippuvuudesta. Haastattelun myötä olen miettinyt paljon viime aikoina liikuntariippuvuutta ja sitä, miten terveyttä ja elämänlaatua parantavasta asiasta voi pikku hiljaa tulla syvä kuilu, joka nielaisee ihmisen sisäänsä armottomalla tavalla. Ja tämä kaikki voi tapahtua pikku hiljaa huomaamatta. Näin kävi ainakin omalla kohdallani…

Liikuntariippuvuuden ja normaalin liikunnan harrastamisen välinen raja on hiuksen hieno. Ja ainostaan ihminen itse tietää sen, että onko kyse elämää hallitsevasta pakosta vai liikunnan ilosta. Vaikka toki se näkyy usein ulospäinkin ellei liikuntariippuvuudesta kärsivä ihminen onnistu salaamaan pakonomaista liikkumistaan ympäristöltä. Liikuntariippuvuus voi olla yksi syömishäiriön muoto ja uskoisin, että ainakin ortoreksiaa sairastavat kärsivät siitä usein. Tai sitten ihminen voi  yksinkertaisesti vain jäädä endorfiini koukkuun ja ainakin itse ymmärrän sen entisenä kestävyysjuoksijana erittäin hyvin. Se hyvä olo mikä seuraa esimerkiksi pitkästä juoksulenkistä on vaan jotakin niin mahtavaa että sitä on vaikea edes pukea sanoiksi. Sitä vaan haluaa lisää ja lisää.

Lue myös: Kun liikunnasta tulee pakkomielle

liikuntariippuvuus meni kaiken edelle

Olen lapsesta saakka liikkunut paljon ja ihan joka päivä. Voin jopa sanoa, että minulla on aina ollut sisäsyntyinen TARVE liikkua. Se on kuitenkin eri asia kun liikuntariippuvuus. Lapsena juoksin, tanssin ja voimistelin. Nuorena juoksin, tanssin ja uin. Rakastin liikuntaa niin paljon, että hakeuduin opiskelemaankin liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Liikunta on niin iso osa minua etten voi kuvitellakaan liikunnallisesti inaktiivista elämää. Tarve liikkua muuttui liikuntariippuvuudeksi syömishäiriön myötä. Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana ja liikuntariippuvuus nosti päätään voimakkaammin sen jälkeen kun aloin toipumaan bulimiasta. Eli bulimian tilalle tuli ortoreksia eli pakonomainen tarve syödä terveellisesti. Söin vaan tiettyjä tarkkaan valittuja sallittuja ruokia ja liikuin pakonomaisesti. Liikunta ei ollut enää nautinto vaan PAKKO. Joka aamu oli pakko lähteä 1,5 tunnin lenkille ja se oli vasta alkua. Mikään ei saanut tulla liikunnan harrastamisen tielle- ei edes kihlajaiset, joista myöhästyin lenkin takia. Tai vatsatauti, joka meinasi estää marathonille osallistumisen. Juhannuksen viettokin ystävien kanssa mökillä piti keskeyttää sen vuoksi, että pääsen lenkille…

Kuva Pasi Hakala/Studio Varjo

liikuntariippuvuuden kaavat ja säännöt

Pakonomainen liikunta oli täynnä kaavoja ja sääntöjä. En koskaan juossut alle 50 minuuttia. Jokainen maanantai oli ”lepopäivä”, jolloin paastosin. Juhliminen piti ansaita eli sitä edelsi aina normaalia rankempi treeni jne. Eli voitte kuvitella mitä kaikki edellä mainitut  tekevät terveydelle ja palautumiselle. Runsaasti rääkistä huolimatta veriarvoni olivat kuitenkin aina huippu-urheilijan tasoa. Vuosia myöhemmin aloin kuitenkin kärsimään selkäkivuista, joiden myötä jouduin lopettamaan juoksemisen. Siitä alkoi kivulias ja pitkä matka kohti parantumista. Lopullisesti parannuin vasta kun aloin odottamaan ensimmäistä lastani. Yleensä sanotaan, että päivääkään en vaihtaisi pois elämästäni. Rehellisesti sanottuna minä kyllä vaihtaisin. Kaikesta huolimatta tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta kokemastani- en olisi se Satu mikä nykyään olen ilman näitä kokemuksiani. Ne ovat osa minua ja persoonaani, joka haluaa tehdä aina kaiken täysillä ja innostuu usein liikaa asioista. Ja sitä osaa itsestäni en haluaisi koskaan muuttaa. Sen kanssa on vaan opittava elämään.

Lue myös: Miksi ketoruokavalio on minulle ainoastaan työkalu- avoin tilitys menneisyydestä

Tuu instaan: satusjoholm ja 2blackgsd