No niin, jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Ennen kuin jatkat eteenpäin, niin lue aikaisempi postaus täältä.Elettiin vuotta 2010 ja olin jo paremmassa kunnossa, koska en ollut vähään aikaan altistanut itseäni sisäilman epäpuhtauksille. Asuimme evakossa ex-mieheni ”puhtaassa” asunnossa, koska juuri ostamastamme uudehkossa omakotitalossa oli sisäilmaongelmia. Tuosta erikoisesta asumisjärjestelystä Ilta-Lehti teki jutun, voit lukea sen täältä ja postauksen aiheesta täältä. Vaikka olin jo paremmassa kunnossa puhtaan asunnon, joogan, meditaation, runsaan liikunnan, lisäravinteiden, osteopatian, akupunktion, vyöhyketerapian jne. ansiosta, jouduin käyttämään edelleen runsaasti astmalääkkeitä enkä voinut mennä esimerkiksi metsään koska reagoin luonnonhomeille. Reagoin myös eläinpölylle, useille ruoka-aineille, pölylle, pesuaineille ja vaikka mille.

Wild Woman Sisterhood

Intiaanityttö

Luin ihan vahingossa Venäjällä tehdystä tutkimuksesta (en muista mistä), jossa  yliherkkyyksiä oli saatu olennaisesti vähennettyä sillä, että koehenkilöille oli syötetty kapselia, jossa oli bakteereja yleisen käymälöiden vessanpöntöstä. Luit ihan oikein ja vielä itsekin mietin yhä voiko tuo olla totta. Asia jäi soimaan päähäni, tartuin siihen kuin viimeiseen oljenkorteen ja samaan aikaan keuhkolääkärit alkoivat puhumaan maaperän mikrobien merkityksestä vastustuskykyyn ja allergioiden ehkäisyyn. Isäni muistutti minua toistuvasti siitä, että miten terve olin aina kun elin eläinten keskellä. Meillä oli lapsuudenkotona kissa ja useita koiria. Muistinhan minä! Minä olin se intiaanityttö, joka oli lapsena aina kädet ja kasvot mullassa kun juoksin paljain varpain paikasta toiseen. Söin porkkanat ja juurekset suoraan maasta multineen päivineen ja kesäisin en jaksanut useinkaan käydä edes suihkussa vaan putsasin enimmät hiekat pois kädelläni varpaiden välistä? Yhtenä kesänä oli koko kesän pesemättä hiuksiani salaa vanhemmiltani ja ette tiedäkään mitä kaikkea muuta tein salaa vanhemmiltani?

Otin ensimmäisen oman saksanpaimenkoirani 21-vuotiaana opiskellessani Vaasan yliopistossa ja nukuimme samassa VESIsängyssä vuosikaudet- miettikää mikä bakteeripesä!! Heräisin aamuisin aina nenä kiinni Biancon nenässä ja voi herran jumala miten lakanat oli hiekassa ja karvassa. En muista koskaan kärsineeni flunssista tai tulehduksista- varmaan joskus jotakin oli, mutta ei vakavaa kuitenkaan. Joka päivä altistumiseni jälkeen kärsin siitä, etten voisi enää ottaa saksanpaimenkoiraa, koska vähemmästäkin tukehtuisin! Keuhkoarvojen nopea romahtamistaipumus teki asiasta hyvin pelottavan vaikka mikään muu ärsyke kuin sisäilmasta aiheutunut ärsytys ei ollutkaan koskaan saanut sitä aikaan. Lisäksi en kestäisi koirasta luopumista mikäli oireet menisivät liian pahaksi, en todellakaan.

Wild Woman Sisterhood

Keuhkolääkärin yllättävä ehdotus

”Mitäs Satu jos ottaisit koiran?”, keuhkolääkärini sanoi minulle hymyillen kun keskustelin tuosta Venäjällä tehdystä tutkimuksesta hänen kanssaan. Olin hyvin huojentunut siitä, että lääkärini ehdotti käymälöiden bakteereiden nauttimisen sijasta koiran ottamista?Olin jo melko hyvässä kunnossa ja olin ilmoittanut lääkärilleni, että aion parantua tästä kaikesta. Lääkärini googletti koneelta eri koirarotuja innoissaan vaikka tiesin, että minulle on olemassa ainoastaan yksi rotu vaikka pidänkin kaikista koirista. Sydän puhui koiran ottamisen puolesta, järki soti rajusti sitä vastaan. En saanut asialta rauhaa ja päätin, että mikäli mieheni suostuu koiran ottamiseen, niin se otetaan. Nimittäin naimisiin mennessämme Kari sanoi, että meille ei tule kahta asiaa: koiraa eikä omakotitaloa???

Lyöttäydyimme poikien kanssa yhteen ja puhuimme Karin golfkentällä (aivot olivat virittäytyneet oikelle taajuudelle) ympäri ja pian löysimme meille sopivan käyttölinjaisen saksanpaimenkoran, Tuton. Kerroin kasvattajalle tilanteen rehellisesti ja sovimme, että koira palautuu takaisin hänelle, mikäli oireet menevät liian pahaksi. Ennen tätä olin altistanut itseäni ystäväni belgianpaimenkoiralle säännöllisesti enkä ollut kuollut. Pennun saapuessa taloon sain runsaasti oireita, yllätys yllätys. Nenässä ja kurkussa tuntui, hengitys oli välillä ahtaalla, mutta jotenkin selvisin päivästä toiseen. Olin vedenjakajalla: jos nyt annan periksi, niin saan antaa jatkossakin. En uskaltanut nukkua Tuton kanssa samassa huoneessa enkä oikein edes kunnolla silittää enkä pitää pitkiä aikoja sylissä. Olin samaan aikaan hyvin haltioissani koirasta ja peloissani: ajatuskin siitä, että joutuisin koirasta luopumaan oli raastavin ajatus ikinä. Miten voisin ikinä tuottaa lapsilleni ja itselleni sen pettymyksen, että terveyden tilani takia tällä kertaa luovutaan meille maailman rakkaimmasta olennosta. En mitenkään, sitä en kestäisi. Olin kusessa! Apua mitä olin mennyt tekemään!!

Wanda vom Pfälzer-Hof

Tottakai koiran kanssa oli mentävä metsään. En voi ajatellakaan, että käyttölinjainen saksanpaimenkoira ei pääsisi juoksemaan metsässä vaan sitä lenkkeilytettäisiin ainoastaan asfalttilla. Mentyäni metsään, oireet pahenivat entisestään. Stressitaso oli sietämätön. Päätin, että mikäli keuhkoarvoni laskevat niin alas, että joudun sairaalaan, niin sitten koirasta luovutaan. Mutta tuo on se raja, muista oireista en välitä enkä huomioi niitä yhtään mitenkään. Annan oireiden vaan olla, hoidan niitä toki lääkkeillä ja hengitysharjoituksilla. Tämä ei ollut tietenkään kovin helppoa koska se, ettei pysty kunnolla hengittämään on pelottavinta mitä tiedän. Aina kun oli vaikea hengittää, niin muistutin itseäni asiasta. Tuton kasvattaja antoi minulla viisaan neuvon: kun henkeä ahdistaa, niin katso itseäsi peilistä ja toista nimeäsi. Näin tein ja aika usein jouduin itseäni peilistä tuijottamaan!

Löysin oman voimani

Tuto oli ollut meillä 5 kuukautta ja olin lenkillä metsässä koiran kanssa. Maistoin maasta yhden mustikan, jonka seurauksena suun ja nenän alue lehahti ihan punaiseksi ja ihoa poltti siten kuin siihen olisi tullut palovamma. Kurkku ei turvonnut kuitenkaan. Reaktio meni ohi aikanaan ja muutaman päivän kuluttua söin muutaman mustikan lisää. Reaktio toistui, mutta ei niin voimakkaana. Tässä vaihessa löysin inkkaritermein ilmaistuna oman voimani ja päätin taistella tämän asian loppuun saakka. Asenteeni alkoi muuttua tyyliin antaa- tulla-periksi-en-anna. Oman voima on mielestäni katkeroitumisen vastavoima. Kolmannella kerralla söin jo kourallisen mustikoita ilman mitään reaktiota. Aloimme tehdä koko ajan pidempiä metsälenkkejä. Aloin myös varovasti syömään kaikkia niitä ruoka-aineita, jotka olivat aiheuttaneet minulle oireita. Näitä olivat mm. hunaja, pähkinät ja pakuritee. Aloitin pienestä annostuksesta ja suurensin vähitellen. Oireet lievenivät ja lopulta hävisivät. Se oli ihan mielettömän rohkaisevaa ja upeaa. Pikku hiljaa häkkini kaltereiden välistä saatoin nähdä auringonvalon pilkahduksen. Pystyn näköjään itse vaikuttamaan omaan terveyteeni ja reagoimiseeni siedättämällä.

Tuton oltua meillä 1,5 vuotta pystyin lopettamaan 5:n eri astmalääkkeen käytön enkä reagoinut enää millekään muulle kuin kosteusvauriohomeille ja tietyille VOC:lle. Lääkkeiden käyttöä vähensin pikku hiljaa turvallisesti lääkärin valvonnassa. Pystyin painamaan pääni koiran turkkiin ja hengittämään siinä enkä oireillut yhtään. Annoin koiran nuolla naamaani ja annan vieläkin tietyissä rajoissa silläkin riskillä, että saan jonkun pöpön (ps. ei ole pöpöjä näkynyt). Pystyin syömään mitä vaan, harrastamaan ja lenkkeilemään koiran kanssa metsässä tuntitolkulla, en reagoinut siitepölyyn enkä muuhunkaan pölyyn. Ymmärsin, että koira oli muuttanut kotimme mikrobiston terveyttä edistävään suuntaan ja se oli vahvistanut minua. En enää siivonnut kotona niin hysteerisesti eli vähensin patjojen ja sohvien imuroimista ja listojen pyyhkimistä (en ole koskaan käyttänyt antibakteerisia siivousaineita). Toki edelleen pidän siististä kodista, mutta höllensin hieman. Mieheni ei tuota höllennystä myönnä, mutta kuitekin?

Saksanpaimenkoirien SM-kisoissa hopeaa metsäjäljellä

Hyvin nopeasti Tuton kotiuduttua huomasin, että kyseessä oli äärettömän vilkas ja energinen tapaus (Riitan mukaan yksi pahimmista ja parhaimmista), jonka kanssa oli pakko alkaa harrastamaan aktiivisesti. Aloin harrastamaan koirani kanssa palveluskoirapuolella metsäjälkeä eli aloin käytännöllisesti katsoen elämään metsässä. Olemme kilpailleet lajissa useita vuosia. Tuto on nyt 8-vuotias ja kun aika Neidistä jättää, meillä tulee aina olemaan koira. Haluan painottaa kuitenkin sitä, että koiraa ei pidä ottaa itsekkäistä syistä ja hetken mielijohteesta vaan siihen on sitouduttava jopa yli kymmeneksi vuodeksi tai pidempäänkin. Nykyään koen itseni terveeksi. Ainut asia mitä vältän on sisäilmaongelmaiset rakennukset, sillä itseään voi siedättää ainoastaan sellaisiin asioihin, jotka ei ole terveydelle vaarallisia. Mikäli on pakko (esim. työreissut ja matkoilla) pystyn nykyään olemaan pari yötä homeisissa rakennuksissa ilman että keuhkoarvoni laskevat. Myöhemmin geenitestissä minulta löytyi geenivirhe nimeltä alfa1 antitrypsiinin puutos, joka tarkoittaa sitä, että keuhkojeni limakalvolta puuttuu sitä suojaava proteiini, jolloin hengitysilman epäpuhtaudet pääsevät suoraan vaikuttamaan keuhkojen limakalvoon.

Ihme tapahtui

Muutama vuosi sitten keuhkolääkärini totesi ihmeen tapahtuneen: olen parantunut astmasta. Matka ei ollut helppo. Ei todellakaan. Siedättäminen vaatii päättäväisyyttä eikä se kaikilla onnistu vaikka kuinka yrittäisi eli en halua, että kukaan syyllistää itseään tämän postauksen perusteella siitä, jos ei ole onnistunut siedätyksessä. Jos pitää valita yksi asia mikä parantumiseni ratkaisi, niin se oli koiran hankinta. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tuto rakas muutti kaiken. Koko prosessin aikana minulla on ollut keuhkolääkärini, Tuton kasvattajan Riitta Vainiontauksen (tai itseasissa Tuton kasvattaja on Saksassa, mutta Riitta on tuonut Tuton Suomeen) ja perheeni tuki mikä on ollut ensiarvoisen tärkeää. En ole siis ollut asian kanssa yksin. Huomion arvoista on myös se, että tuohon aikaan en tehnyt mitään muutoksia ruokavaliossani, en siis ollut gluteenittomalla tai maidottomalla ruokavaliolla kuten nykyään. Nykyään noudatan myös ketogeenista ruokavaliota.

Motiivini tämän tarinan jakamiseen

Haluan luoda toivoa tällä tositarinalla, kaikki voi todellakin muuttua. Tulevaisuus voi olla ihan erilainen kuin nykyhetki. Ihmisen solut uusiutuvat koko ajan ja ihmeitäkin tapahtuu. Minä pidän omaa paranemistani ihmeenä ja johdatuksena, koska en voi välillä itsekään uskoa miten elämäni on muuttunut viime vuosina. Olen aina elämässäni rukoillut paljon ja kokenut, että mikään asia elämässäni ei tapahdu turhaan, kaikella on tarkoituksensa. Vaikka koin suurta epätoivoa silloin kun terveydentilani oli heikoimmillaan ja keuhkoarvot rohmahtelivat, niin siitä huolimatta en halunnut katkeroitua. Katkeroituminen on mielestäni pahempi kuin kuolema, sillä katkera ihminen on elossa ainoastaan fyysisesti. En ole ollut superihminen, olen pelännyt, olen tuntenut epätoivoa, mutta siitä huolimatta parannuin. Uskon, että sairastumisellanikin on suurempi tarkoitus: jos yksikin ihminen saa tästä toivoa, niin en sairastunut turhaan?

Kiitos

Kiitän sydämestäni Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirastoa ja erityisesti esimiestäni Ismo Myllyahoa ja Marja-Liisa Keski-Rauskaa: te olette mahdollistaneet sen, että olen pystynyt työskentelemään virassani ja olette olleet aina tukenani. Ismo jo 17. vuoden ajan ja Marja-Liisan Ismon lisäksi viime vuosina. Te ette ole pelkästään sivistyneitä ihmisiä vaan olette ihmisiä, joiden sydän on täyttä kultaa.Tiedän, että tätä lukiessanne ajattelette, että ettehän te olisi voinut toimia toisin. Höpö höpö, aina voi tehdä asioista vaikeaa. Organisaatiot eivät tee päätöksiä vaan ihmiset. Olen teille ikuisesti kiitollinen että mahdollistitte parantumiseni ja työskentelemisen asiantuntijavirassani<3

Kiitos tietenkin myös omalle perheelleni, ystäväni Jaana Laakkoselle, Opetus- ja kulttuuriministeriön rakennusneuvos Erja Metsärannalle, Kennel Evergreysin Riitta Vainiontaukselle, vanhemmilleni Eija ja Tauno Raiskille ja monelle muulle. Kiitos ex-miehelleni Jari Aholalle, kun annoit meidän (siis minun, poikien ja nykyisen mieheni) asua asunnossasi neljä vuotta kun en pystynyt olemaan omassa kodissamme. Lääkärini Matti Paanasesta sen verran, että jos kaikki lääkärit olisivat hänen kaltaisiaan, ei lääkäreillä olisi enää potilaita eikä sotea tarvitsisi uudistaa<3 Ja viimeisenä, mutta ei vähäisempänä: Tuto, rakas Hilmatsu, Neiti Näpsäkkä: Sä tiedät?

VAROITUS: En halua, että kukaan saattaa itseään hengenvaaraan tämän postauksen perusteella eli siedätys AINA lääkärin luvalla ja valvonnassa.

Tätä postausta SAA JAKAA!

Tämä on jatkokertomus omasta paranemisenpolustani. Sairastuin vuonna 2003 vaikeaan kosteusvaurioiden aiheuttamaan ammattiastmaan, joka on ollut jo yli 6 vuotta remissiossa. Lääkärini mukaan olen parantunut, joten käytän nyt tässä postauksessa paranemis sanaa remission sijasta. Aihe on minulle arka ja kipeä ja sairastuminen on nostanut esiin häpeän, heikkouden, toivottomuuden ja epätoivon tunteita. Haluan kertoa tarinani Sinulle, koska haluan levittää toivoa. Toivoa siitä, että vaikka tilanteesi olisi tällä hetkellä kuinka paha tahansa, niin tulevaisuutesi voi olla valoisa. Haluan myös antaa kasvoni tälle asialle: hyväkuntoiset ja terveellisiä elämäntapoja noudattavat henkilöt voivat menettää terveytensä sisäilmaltaan sairaissa rakennuksissa ja he voivat myös saada terveytensä takaisin. Olen kysynyt itseltäni tuhat kertaa miksi juuri minun piti sairastua ja nyt vuosien jälkeen tiedän vastauksen. Siksi, että kerron tarinaani muille, lisään tietoisuutta tästä asiasta ja kenties pystyn omien kokemuksieni vuoksi herättämään toivoa niiden keskuudessa, jotka ovat sairastuneet.

Unelma työpaikka vei vakavaan sairauskierteeseen

Elettiin vuotta 2002 ja olin saanut juuri vakituisen viran, josta en ollut uskaltanut koskaan edes unelmoida. Olen koulutukseltani HTM ja Liikyo eli ns. ylikoulutettu, joten Jyväskylästä ei ollut ihan helppo saada koulutustani vastaavaa työtä, mutta nyt kohdalleni osui varsinainen onnenpotku. Työpaikka oli kuin minulle tehty, rakastin sitä ja rakastan edelleen. Pojat olivat 3- ja 5-vuotiaita eli ihan mukavassa iässä eli senkin puolesta työelämään siirtyminen oli poikien syntymän jälkeen parasta mitä minulle oli pitkään aikaan tapahtunut.

Olin 32-vuotias, hoikka, hyväkuntoinen enkä ollut kärsinyt koskaan allergoista tai yliherkkyyksistä ellei ruokamyrkytyksestä seurannutta nokkosrokkoa lasketa mukaan. En ollut syönyt antibiootteja elämäni aikana juuri ollenkaan ja minulla ei ollut koskaan ollut keuhkoputkentulehdusta tai poskiontelotulehdusta eikä yhtään mitään allergoita. Aloitin työt toukokuun alussa. Heinäkuussa alkoivat silmät kuivamaan. Ostin silmätippoja. Elokuun alussa sairastuin elämäni ensimmäiseen poskiontelotulehdukseen, joka ei parantunut ollenkaan antibioottikuureista ja punkteerauksista huolimatta. Joulukuussa sairastuin elämäni ensimmäiseen keuhkokuumeeseen. Tammikuussa leikattiin poskiontelot, joka lopetti poskiontelotulehdukset. Oireilu siirtyi alemmaksi keuhkoihin ja huhtikuussa hengitys alkoi vinkumaan ja työterveys puuttui järeämmin asiaan. Astmatutkimukset alkoivat ja minulla todettiin astma. Söin puolen vuoden aikana kymmenen antibioottikuuria, astma puhkesi siis alle vuodessa töiden aloittamisesta ja terveyteni romahti totaalisesti. Minä, joka ajattelin pistää vähän vipinää ja vauhtia kollegoihini, olin todella huonossa kunnossa ja jamassa- se kaikista sairain.

Kollegani ja työterveyslääkärit näkivät miten kuntoni romahti lyhyessa ajassa ihan silmissä ja esimieheni kanssa sovimme, että siirryn etätyöhön. Oireet helpottivat päästyäni pois altistuksesta. Edessä olivat ammattitautitutkimukset, joissa keuhkoarvoni romahtivat vaarallisen alas hengitettyäni samaa kosteusvauriomikrobia, jota löytyi työhuoneestani. Tutkimukset keskeytettiin ja diagnoosina oli ammattiastma, käytössä oli 5 eri lääkettä ja elinikäinen porttikielto työpaikalleni. Ammattitautitutkimusten (hengitin siis hometta suoraan keuhkoihin) jälkeen aloin reagoimaan homeisiin entistä herkemmin. Aloin saamaan oireita papereista ja vaatteista, jotka olivat olleet homeisissa tiloissa.

Kaikki tämä tapahtui nopeasti ja olin ihan puulla päähän lyöty. Miten tämä on mahdollista että saan unelmaviran, jonka myötä menetän terveyteni? Miten on mahdollista, että minä reagoin homeille, koska en ole koskaan aiemmin reagoinut vaan olen ollut se, joka nimenomaan ei reagoi niille? Miten näin hyväkuntoinen ja terve ihminen voi sairastua näin vakavasti vaikka monet muut pystyvät työskentelemään tiloissa ilman oireita? Muistan ikuisesti sen häpeän ja heikkouden tunteen, kun jouduin kerta toisensa jälkeen sanomaan, että saan oireita siellä, täällä ja tuolla. Ja ne epäuskoiset, vähättelevät katseet ovat porautuneet sydämiini ikiajoiksi.

Lupasin keuhkolääkärilleni parantaa itseni

Tästä kaikesta on nyt kulunut 17 vuotta. Pari vuotta sitten ihana keuhkolääkärini (Jyväskyläläiset varmaankin arvaavat kuka) sanoi minulle, että olen parantunut astmastani. Useat lääkärit olivat aiemmin sanoneet minulle ettei astmasta voi parantua. Huomautin asiasta hänelle ja sanoin, että astmani on ainoastaan remissiossa ja muistutin häntä myös siitä, että minähän olin luvannut parantua!  Lääkärini muisti ja hymyillen sanoi, että ”Satu, kyllä sä olet parantunut. Pysyt vaan kaukana homeisista tiloista niin pysyt jatkossakin terveenä!” Tästä tulikin mieleeni, että pitääpä taas varata aika keuhkolääkärilleni, käyn aina moikkaamassa häntä säännöllisin väliajoin?? 

Olkoon astmani nyt sitten remissiossa tai parantunut, niin tilanne on se, että kuusi vuotta sitten pystyin jättämään lääkkeeni pois vaikka kahta vuotta aiemmin tilanne oli se tyypillinen alt
istuneelle: aloin reagoimaan kaikelle ja henkeä ahdisti lähes päivittäin. Reagoin mullalle, luonnon mikrobeille, hunajalle, pakuriteelle, pesuaineille, eläinten hilseelle ja syljelle, siitepölylle jne. Hääpäivästäkään vuonna 2008 en muista oikein mitään, koska minulla oli niin paha yskä, että meinasin ihan tukehtua ja keskittyminen meni siihen, että pysyin pystyssä. Häämatkallani Floridassa olin niin huonossa kunnossa, että jouduin kesken kävelyn menemään penkille makaamaan koska en pystynyt kunnolla hengittämään.  Muistan kun makasin penkillä pää mieheni sylissä ja mietin tässäkö tämä nyt sitten oli. Olin ottanut lääkettä säännöllisesti maksimimäärän eikä se auttanut yhtään. En jaksanut mennä ensiapuun, koska tiesin, että tilanne olisi taas sama seuraavana päivänä. Tilanne oli ihan epätoivoinen eikä sitä helpottanut yhtään se, että tiesin terveydentilani pahenemisen johtuvan uudesta rivitaloasunnostani, jonka olin ostanut muutama kuukausi sitten. Tuossa asunnossa nimittäin portaiden lakkaus epäonnistui ja hengittelin kaksoinkomponanttilakkahöyryä muutaman kuukauden ajan. Olin huonommassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin ja sairauteni vankina.

Päätin vuonna 2008 (kun makasin siinä penkillä häämatkallani ja meinasin tukehtua), että aion parantua. Ihan sama onko se mahdollista vai ei, niin minä paranen!!! Nostin pääni pystyyn ja lupasin itselleni, että teen kaikkeni sen eteen että näin tapahtuu. Ja niin tein. Minulla ei ollut hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä, ei aavistustakaan- ainoastaan tietoisuus siitä, että parantuisin. Asioita alkoi tapahtumaan yksi toisensa jälkeen, omasta mielestäni kyse oli johdatuksesta. En tiedä tarkkaan ottaen kauanko tuo parantuminen kesti, vuosia joka tapauksessa. 

Haluan vielä tarkentaa sen verran, että tiedän pysyväni oireettomana/remissiossa
/parantuneena mikäli en altista itseäni toistuvasti kosteusvauriomikrobeille eli en asu tai työskentele rakennuksessa, jossa on sisäilmaongelmia. Mutta en enää reagoi luonnon mikrobeille, pesuaineille, siitepölylle, ruoka-aineille, kasveille tai niiden mullalle, eläimille jne. Pystyn myös olemaan muutamia päiviä homeisessa rakennuksessa (työmatkat, hotellit, reissut) ilman että keuhkoarvoni romahtavat. En olisi koskaan uskonut tämän olevan mahdollista! Eli pystyn tällä hetkellä elämään ihan normaalia elämää ILMAN LÄÄKKEITÄ niin kuin kaikki muutkin ihmiset enkä häpeä enää herkkyyttäni. Pystyn olemaan metsässä (kilpailen koirani kanssa metsäjäljellä), syömään mustikoita ja mitä tahansa, istuttamaan kukkia ja tonkimaan kasvimaata jne. Herkkytteni on itseasiassa pelastanut minut, ilman sitä olisin voinut sairastua vieläkin vakavammin.

Tätä on siis jatkokertomus, koska tämä on pitkä tarina. En pysty sitä mitenkään kertomaan yhdessä postauksessa. Ensimmäinen askel paranemisessani oli se, etten enää altistanut itseäni säännöllisesti kosteusvauriomikrobeille. Asetin terveyteni ensimmäiseksi eli olen tuosta hetkestä lähtien tehnyt etätyötä kotoani käsin. Se ei ole aina ollut helppoa, mutta olen sopeutunut tilanteeseen kun on ollut pakko. Olen ollut siinä mielessä siunattu, että pystyn tekemään etätyötä, kaikki eivät pysty. Esimieheni ovat olleet hyvin sivistyneitä ja minun puolellani tässä asiassa ja toki tuolla ammattitauti diagnoosilla on ollut oma painoarvonsa asiassa. Lisäksi minulla on ollut tukenani huippulääkäri. 

Mitä muuta tein elämässäni? Ihan älyttömän paljon! Käytin synteettisten lääkkeiden lisäksi runsaasti tiettyjä tarkkaan valittuja lisäravinteita (sellaisia, jotka eivät rasittaneet entuudestaan rasittunutta maksaa), kävin vaihtoehtoisissa hoidoissa, opiskelin joogaohjaajaksi jne. Sen sijaan ruokavaliooni en tehnyt tuolloin mitään muutoksia. Suurin käännekohta parantumisessani oli kuitenkin sellainen, jota en olisi voinut koskaan itse ennaltakäsin arvata tai uskoa! Kerron siitä lisää seuraavassa postauksessa koska se on pitkä juttu ja haluan kertoa sen kunnolla. Haluan luoda toivoa kaikille altistuneille: tilanne voi muuttua!! Minä en voi parantaa ketään muuta kun itseni, mutta Sinä voit! Mutta minä voin kertoa Sinulle oman tarinani, josta voit halutessasi ottaa palasia omaan elämääsi ja omaan paranemisprosessiisi. Sinä et ole sairautesi vaan paljon enemmän- olen luojan luoma ihanuus, jonka elämä voi muuttua hetkessä. Kun vaan päätät ottaa sen tärkeimmän ensimmäisen askeleen…

HUOM! Tähän postaukseen ei liity mitään kaupallista yhteistyötä