Postauksessa 7-vuotiasTuto kertoo omin sanoin suhteestaan poikani saksanpaimenkoirapentuun Karaan, joka tuli meille asumaan kuukaudeksi poikani jalkaleikkauksen vouksi. Kahden neitokaisen ensikohtaamisesta olen kirjoittanut blogiini aikaisemmin, lue postaus täältä. Lue myös paljon kiitosta saanut postaus KAUHUKAKSIKKO: tyhjän ja täyden ruokakupin mysteeri täältä.

Allu ja Kara tuli meille syyskuun alussa kuukaudeksi asumaan, koska Allu joutui uudelleen nilkka leikkaukseen eikä pysty käyttämään Karaa lenkillä. Moona muutti jo edeltä Kuopijoon opiskelemaan ravitsemustieteitä ja Allu ja Rääpäle muutti sitten sinne perässä kun Allun nilkka oli vähän kuntoutunut. Meikäkin haluais opiskella ravitsemustieteitä kunhan opiskelu sisältäis teoria opiskelun lisäksi myös käytännön maistelua?? Meikähän on kesän mittaan hyväksynyt Karan täysin vaikka Mamman mielestä alku olikin vähän haastava sisätiloissa: Meikä teki Rääpäleelle alusta alkaen selväksi, että kuka on pomo ja että täällä ei sitten kukkoilla. Meikän mielestä oli vähän arveluttavaa kun omalla reviirillä alkoi hillumaan kakalle ja pissille haiseva ötökkä, joka tutki kaikki paikat ja seuras Meikää joka paikkaan. Mutta täytyy myöntää, että ötökästä on kasvanut ihan kehityskelpoinen tyyppi Meikän koulutuksessa ja voikin jo sanoa, että me ollaan nykyään ihan parhaat kamut? Me ollaan Kauhukaksikko, Kauhuleidit, Meiän tytöt…

Laihtumista,leikkaus ja kipukohtauksia 

Meikä oli huonossa hapessa oikeestaan koko kesän ajan: kurkusta leikattiin patti, paino laski 6 kiloa ja ohutsuolikin on ollut tulehtunut. Sillä viikolla kun Rääpäle ja Allu tuli meille, sain kovia kipukohtauksia joiden syystä ei saatu varmuutta. Kuulin kun Mamma puhu puhelimessa huolestuneena eri ihmisten kanssa siitä etten kestä enää yhtään rauhoitusta/nukutusta, jos Meikää joudutaan taas tutkimaan. Sain kipulääkettä sitten, joka kyllä auttoikin. Iskäkin oli tosi huolestunut vaikka se ei yleensä oikeen mistään huolestukaan. Se johtuu Mamman mielestä siitä, että iskän aivoissa on mutkien sijasta yksi suora putki. Mamma kyllä epäilee, että meiän iskällä se putkikin on heilahtanu pois paikoiltaan. Iskä sano, että Karan tulo meille asumaan ajoittuu pahimpaan mahdolliseen aikaan. Mamma haki varastosta meiän portaiden alle ison häkin, jonka se peitteli viltillä ja jonka pohjalle se laittoi kaks pehmoista lampaantaljaa. Mamma sano, että se on turvapaikka, jonne Meikä pääsee rauhoittuu jos väsyn liikaa. Meikä meni heti nukkumaan häkkiin, koska Meikää väsytti ja väsytti vaan niin paljon. Huomasin, että Mammaa itketti vaikka se yritti näytellä reipasta: se tietää, että omistajan ressi tarttuu koiraan eikä auta paranemista.

Kun Rääpäle oli ollut meillä muutaman päivän, niin Meikän olo alkoi parantua pikku hiljaa ja jo viikon kuluttua olin kuulemma jo ihan eri koira. Sen jälkeen kun Mamma vielä uskaltautui pitkän harkinnan jälkeen vaihtamaan Meikän ruoan, niin aloin kuulemma muistuttaa enemmän pentua kuin 7,5-vuotiasta. Sillon Mamma lupas, että jos pysyn näin hyvässä kunnossa pääsen piirinmestaruuskisoihin jäljestämään. Kolmen viikon yhteisolon jälkeen tuli uus käänne: me alettiin Rääpäleen kanssa painia. Me painetaan toistemme päätä oikein kunnolla mattoon ja muristaan hulluna. En tiedä onko se kreikkalaista vai roomalaista painia, mutta sen tiedän että sumo- tai mutapainia se ei oo. Mamma luuli etten osaa painia toisen koiran kanssa, mutta se oli tapansa mukaan väärässä. Mamma antaa meiän painia sisällä jos homma ei lähe lapasesta. Helposti lähtee, jolloin meiät laitetaan terassille painimaan. Vaikka terassi on tosi iso, niin siellä on yks ongelma: yleisö puuttuu ja sehän ei käy. Yleisöö pitää olla ja painihan on parasta jos saa painia yleisön jaloissa. Sen takia me yleensä terassilla vaan mökötetään.

Me ollaan Rääpäleen kanssa ME

Me tehään Rääpäleen kanssa kaikki yhessä. Parasta on se, että Rääpäle jaksaa himoita mun leluja 24/7 ja se kun se jaksaa jahdata. Meikähän on semmoinen leveä kuljetus tyyppi eli en tykkää jos joku tulee ihan kiinni iholle. Aamuisin kyllä meinaa nousta tunteet pintaan ja silloin me kiehnätään: Rääpäle painaa päätä Meikän päätä vasten ja nuolee Meikän kuonoo ja tassuja. Ruuatkin me syödään siten, että me istutaan nätisti vierekkäin ja Mamma laittaa kupit meiän eteen lattialle. Katsekontaktin jälkeen saahaan syyä. Meillä on aika raskasta kun me ei koskaan saaha mitään ellei me tehä jotain. Rääpäle on ahneempi eli syö kuppinsa tyhjäksi aina ensin. Sitten se tulee Meikän selän taakse odottamaan ja kun Meikä on syönyt, niin me tarkistetaan toistemme kupit. Meikä tarkistaa kerran, Rääpäle 16 kertaa.

Ruuan jälkeen me saahaan naudannahkaluut ja sitten on vuorossa showtime. Me syyään aina luut nenät vastakkain. Sitten Meikä jättää oman luun siten, että Rääpäle saa sen napattua ja se laittaa sen luun vatsansa alle samalla kun syö omaansa. Sitten se showosuus: Meikä menee ovelle haukkumaan, jolloin Rääpäleen keskittyminen herpaantuu (hah hah) ja Meikä syöksyy hakemaan oman luunsa takaisin. Tämä toistuu monta kertaa ja loppujen lopuksi Rääpäle syö yleensä molemmat luut vaikka Mamma yrittää huolehtia siitä, että Meikä ei syöttäis omia luitaan Rääpäleellä. Oon kuulemma ihan liian kiltti ja kuulemma Meikän pää on jotenkin pehmenny oudosti. Me myös vaihellaa
n luita, koska siinä on ihan eri maku ja fiilis jos toinen on sitä syönyt. Totuuden nimissä täytyy myöntää, että jos luussa on kuivattua ankkaa siinä päällä, niin sitten syön luuni ihan ite.

Lenkkiä ja peltojälkeä

Mamma vie meitä peltojälelle monta kertaa viikossa. Rääpälekin on jo oppinut jäljestämään ja Mamman ja sen kaverin Askon mielestä rääpäle on tosi lahjakas. Se on kuulemma vähä tosikko: jälen jälkeen on ihan otsa rypyssä kun jälki loppu. Se on kuitenkin pikku hiljaa oppinu, että näissä treenijutuissa on paljon odottelua eikä autossa huutaminen nopeuta yhtään jälelle pääsyä. Kerran Rääpäle hyppäs auton ikkunasta Mamman perään kun Mamma polki Meikän jälkeä. Mamma oli vihaisen näköinen ja Rääpäle tuli autoon korvat ihan luimussa. Meikä jo säikähti, että alkokohan Mammalla nyt ne vaihevuojet? Ollaan Rääpäleen kanssa luettu tietosanakirjasta, että Mamman ikäisille naisille voi tulla vaihevuojet, jotka aiheuttaa ärtyneisyyttä. 

Lenkkien lisäksi me päästään meiän aidattuun pihaan leikkimään, jossa on leluja. Me saahaan leikkiä, mutta meille ei heitellä mitään koska me mennään saalistilttiin eikä siitä seuraa mitään järkevää. Sitä paitsi Mamman mielestä se on paras tapa rikkoa koira ja tehä niistä ihan pösilöitä. Me ollaan jo kuulemma tarpeeksi pösilöitä jo valmiiksi. Se on vähä sama-asia kun Iskä mene golftilttiin kun se katsoo teeveestä liikaa niitä ryder kuppeja. Se vaan jähmettyneenä kattoo teeveetä eikä osaa tehä muuta. Iskä ei kuitenkaan mee rikki golfista, mutta Mamma joskus menee?

Kun palloilijat vie jalat alta

Meikä menee aina välillä häkkiin nukkumaan. Rääpälekin haluaa tulla sinne häkkiin aina jos Meikä on siellä. Sillon Mamma laittaa häkin oven kiinni, jolloin Meikä pääsee häkistä pois kun työnnän kuonolla oven auki, mutta Rääpäle ei pääse sisään. Mamma myös kieltää Rääpälettä, jos se näkee että Meikä väsyy. Rääpäle uskoo mammaa tosi hyvin ja vielä paremmin Allua, jota me molemmat palvotaan uskollisesti. Koska Allu on palloilija. Niissä palloilijoissa vaan on vaan sitä jotain meiän mielestä. Me niin toivotaan, että Allun nilkka olis hyvässä kunnossa ens kesänä, että me päästäis taas kattoo pesäpallostadionille pesäpallopelejä. Se on tosi mielenkiintosta kun saa monta tuntia vaan kattoo kun pallo lentää. Välillä pallon lisäksi myöskin miehet lentää ja joskus mailatkin… Pelin jälkeen me päästään aina hyppimään Allun syliin ja nuollaan sen hikinen naama? Me unelmoiaan siitä, että vielä joskus me päästään pallotytöiksi takakentälle. Kuulemma vielä ei saaha minkään pesisjoukkueen kanssa pelaajasopimusta kun ei osata erottaa laittomia lyöntejä hyväksytyistä vaan otetaan kaikki pallot suuhu. Pelinjohtajat myös pelkää sitä, että aletaan leikkiä kahestaan sitä kahen pallon leikkiä eikä luovuteta palloja lukkarille.

Mamma nipottaa sisällä, iskä ulkona

Viikko sitten Allu ja Rääpäle muutti Kuopijoon. Meikä oli surullinen ja vaan seiso keskellä olohuonetta ja tuijotin Mammaa. Viiden päivän päästä Allu, Rääpäle ja Moona tuli viikonlopuks meille ja täytyy sanoa, että silloin kyllä tilanne eskaloitui: pistettiin semmoset painit pystyyn, että Mamma meinas tulla hulluksi ihan muutamassa minuutissa. Teen nyt ilman lupaa yhen paljastuksen: Mamma on vähän tai siis paljon neuroottinen siivouksen suhteen eikä se tykkää yhtään jos tulee sotkua. Pakko myöntää, että joskus sitä sotkuakin sitten tulee? Nii jos Mamma sitten nipottaa sisällä tuon siisteyden suhteen, niin Iskä nipottaa ulkona: yhtään ei sais kuoppia kaivaa meiän nurmikkoon ja pakko myöntää, että joskus niitä kuoppiakin sitten tulee? Sillon kun me pistetään niinsanotusti isoa vaihdetta silmään, niin Mamma vie meiät normaalia pidemmällä metsälenkille ja sanoo, että täällä ollaan tytöt nyt niin kauan, että kaikki energiat on purettu. Kauan ollaan monesti. Mutta ei sitä kyllä uskois miten paljon voi tuommosta Rääpälettä olla ikävä? Vaikka osaa se kyllä olla ärsyttäväkin: jos Meikä näyttää sille hampaita ja murisee, niin se vaan heiluttaa häntää ja työntää kielen Meikän hampaiden välistä ihan kitalakeen asti?

Meikä on kuntoutunut niin hyvin, että pääsin viime lauantaina piirinmestaruuskisoihin, laji oli metsäjälki. Meikä löyti kaikki kepit? Tottis meni siihen nähen hyvin, että ei olla sitä kolmeen kuukauteen reenattu. Paitsi paikkamakuu: siinä Meikä esitti ihan oman koreografian: liikuskelin vähä ja tuijotin tuomaria uhkaavasti??? Meikä sai pronssia, mikä oli 7:n koiran kokeessa ihan kelpo suoritus.

Meikä sai viime lauantaina piirinmestauruuskisoissa pronssia metsäjälellä

Varoitus: koiramaailman suurin
synti ei ole nykyään esimerkiksi koiransa pahoinpitely ja laiminlyönti vaan inhimillistäminen. Sitä suurempaa syntiä ei maailmassa olekaan. Vaikka some onkin ollut minua kohtaan armollinen, pitää kuitenkin selitellä: vaikka kirjoitankin inhimillistävään sävyyn, niin ymmärrän että koirat ovat koiria ja niiden pitää SAADA olla koiria ja ihmiset ihmisiä. Ja ettei koira ajattele ihmisen tavoin???

Lisää blogin koira-aiheisia postauksia löydät täältä.

Blogin terveellisiä ruoka-ohjeita löydät täältä.

Blogin etusivulle löydät täältä.

Postaus kertoo kahden käyttölinjaisen saksanpaimenkoiran (poikani Allun koira Kara 6 kk ja Tuto 7,5 vuotta)  elämästä. Tylberöt asuvat normaalisti eri osoitteissa, mutta Allun jalkaleikkauksen takia tällä hetkellä vielä hetken saman katon alla. Tyttöjen päivät kuluvat mukavasti metsässä lenkkeillen, monia eri lajeja harrastaen, sohvalla köllötellen sekä syöden, syöden ja syöden. Ja syöden. Nimittäin Kauhukaksikko rakastaa ruokaa- sen kaikissa makuvivahteissa, hajuissa ja väreissä. Aamu alkaa ruoan kerjäämisellä, illalla viimeksi tarkastetaan tulevan päivän tarjonta ja siinä välissä on monen monta ruokaan liittyvää ”tapahtumaa”??? Selviä ay-tyyppejä.

Partners in crime

Ensimmäistä kertaa kaksin kotona

Ensimmäistä kertaa jätimme eilen Kauhukaksikon kahdestaan kotiin kun lähdimme Allun kanssa salaatille. Erillisiin tiloihin sulkeminen ei tullut kysymykseenkään koska Tylberöt haluavat kyhnätä koko ajan yhdessä, joten jätettiin Neidot alakertaan ihan vapaasti. Makuuhuoneiden, vessojen ja tv-huoneet ovet suljettiin, koska tiesimme entuudestaan että pentukoira Karalla on taipumusta askarteluun yksin ollessaan. Ei siis ole koskaan Allun ja Moonan luona tuhonnut mitään, ainostaan askarrellut wc- ja talouspapereista kaikkea kivaa ja muutoinkin hieman tuunaillut sisustusta omanlaisekseen. Näinhän meillä naisilla on tapana. Tutohan on jo  keski-ikäinen (ymmärtääkseni ei kuitenkaan kriisissä), kokenut ja viisas neiti, joka ei edes pentuna tehnyt muita tuhoja kuin irroitti muutaman Guessin merkin minun kengistä ja aurinkolaseista lähti myös DG:n merkki? Siis varsin kilttejä tytsyjä vaikkakin hyvin vilkkaita ja energisiä. Ja näköjään myös kekseliäitä?

Kaiken mahdollistaja- Houdini Tuto

Tutohan osaa avata KAIKKI kaapin ovet ja mielellään niitä availeekin, mutta ei ota ruokaa eikä nameja kaapeista. Meillä kaikki kaapin ja lipastojen ovet ovat vetimettömiä, mutta sehän ei ole houdini Tutolle mikään asteinen ongelma. Välillä kun Kauhukaksikko on ollut kahdestaan alakerrassa, niin Tuto on ystävällisesti availlut Karalle oveja ja laatikoita, ihan vaan edistääkseen nuoren askarteluharrastusta- pitäähän lapsosen saada toteuttaa luovuuttaan. Välillä on ollut jätesäkkirulla vedettynä ympäri taloa ja välillä ihan vaan kaapin sisältöä on tyhjennetty lattialle. Tuto on siis Karan harrastusten mahdollistaja, vähän niin kuin iltapäiväkerhon vetäjä tai vaikkapa lastentarhaopettaja. Joku voisi kutsua jopa takapiruksi. Kun joku laumanjäsen saapuu paikalle kesken askartelun, pyörittelee Tuto paheksuvasti silmiään tyyliin kaikkee-noi-kersat-keksii-ei-vois-kyllä-vähempää-kiinnostaa?

Lähtiessämme heiteltiin nameja vähän lattialle niin kuin meillä on tapana ollut aina toimia Tuton kanssa. Ollaan tehty tätä ennenkin eli ei tehty sitä nyt ensimmäistä kertaa kun jäivät kaksin? Vaikka molemmat ovatkin ahneita possuja, niin eivät ole aggressiivisia ruoasta namitkin on ihan pakko syödä päät yhdessä vaikka ympärillä on tilaa kuinka paljon. Kuunneltiin oven takana nyt kuitenkin muutama minuutti ennen autoon hyppäämistä, olihan tilanne kuitenkin uusi. Kovin oli hiljaista…Lounaalla Allu vilkuili kelloa tuon tuosta ja selvästi nuorta koiranomistajaa jännitti. Rauhoittelin poikaa ja sanoin, ettei tässä nyt ole mitään hätää, neidit ovat jo hyvin tottuneet toisiinsa ja onhan kaksikko ollut paljon yhdessä ala- tai yläkerrassa, pihalla ja terassilla, tosin aina on ihminen ollut lähettyvillä. Ja kuten yleensä äidit ovat oikeassa, niin oli nytkin: Neidit olivat todellakin pärjänneet keskenään vähän liiankin hyvin…

Kotiin tullessamme Neidot olivat selvästi sen
näköisiä, ettei kahdestaan kotona oleminen ollut kovinkaan ahdistava kokemus? Molempien koirien ruokakupit oli jätetty keittiön pöydälle sellaiseen paikkaan etteivät koirat yletä niihin. Noh, yllättäen Karan ruokakuppi löytyi tyhjänä eteisestä, mutta Tuton ruokakuppi oli paikoillaan siinä missä pitikin! Keittiön kiiltävä laatta oli hyvin nuollun näköinen, mistä  rikostutkinnan loputtua liikuttavan yksimielisesti päättelimme että ruokakuppi oli selvästi vedetty tai kuonolla työnnetty lattialle ja ruoka oli nautittu siis lattialta eikä kupista. Herran jumala mikä sotku keittiön lattialla on täytynyt olla koska kuppi oli täynnä ruokaa ja vettä? Tietenkin rikospaikan jäljet oli peitetty huolellisesti ja suunnitelmallisesti-  pienintäkään ruoan murustakaan ei mistään löytynyt ja jos näin olisi ollut, niin oltaisiin välittömästi kiikutettu molemmat Tylberöt pillit huutaen ambulanssilla eläinlääkäriin koska jotakin olisi ollut vakavasti vialla.

Asiassa on kaksi mysteeriota: miten ihmeessä Karan ruokakuppi on päätynyt lattialle ja toiseksi se suurempi mysteerio: miten hemmetissä Tuton ruokakuppi oli täynnä? Voiko puolivuotias pentu hypätä NOIN korkealle? Jos ja kun voi (Tuto tuskin keski-ikäisenä enää ryhtyy tuommoiseen extreme suoritukseen) niin tuo kupin tiputus ei tietenkään ole mikään ongelma. Yhdessähän tuo ruoka on nautittu, siitä ei ole epäilystäkään. Kumpikin pasko normaalia enemmän, joten sekin puhuu sen puolesta, että ruoka on jaettu kristillisesti tasan viimeistä murua myöten. Lisäksi Tuton maha oli löysällä seuraavana aamuna, sekin vahvistaa sen että herkkämasuinen neiti on päässyt apajille ja syönyt jotakin mikä ei kuulu normaaliin ruokavalioon.

Mutta edelleen ihmetyttää se, että miksi toinen kuppi säästyi? Tultiinko liian aikaisin kotiin? Olisiko se toinenkin kuppi löytynyt tyhjänä mikäli oltaisiin tultu puoli tuntia myöhemmin kotiin? Tylberöt tuntien aivan varmasti! Yksi asia on kuitenkin varmaa: Kauhukaksikko oli nälkäkuoleman partaalla kotiin tultuamme ja molemmat kerjäsivät ruokaa tapatte-meidät-nälkään-tapituksella? On se tuo saksanpainajaisen elämä rankkaa: ruoka tarjoillaan aina väärään aikaan, väärältä alustalta eikä sitä ei ole koskaan riittävästi? Muutoinkin palvelusväki on aina myöhässä eikä palveluntaso ei vastaa nykyajan saksanpaimenkoirien hoidolle asetettuja palvelutavoitteita. Kauhukaksikon mukaan kuulemma ruoan määrälle on asetettu lainsäädännössä minimitaso ja meillä se alittuu selvästi. 

Where there is a will, there is always a way???