Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt reilu kuukausi, joten ajattelin kertoa kuulumisia. Reilu 5 viikkoa sitten mun jalkapöydän 5 metatarsaali eli jones murtui toisen kerran tänä kesänä. Olen kirjoittanut aiheesta postauksia, joten en ala koko storya kirjoittamaan uudestaan, vaan menen suoraan nykyhetkeen. Päästäksesi kärryille tapahtumien kulusta, niin suosittelen sinua lukemaan alla olevat postaukset. Kiitos 🙂

Lue myös:

• Sääliä, infrapunaa, jumppaa ja ihmettelyä…
• Kainalosauvat ja konttaamista
• MIten voi olla näin huonoa tuuria

Uusi look: pyyhe päässä ja teipit kasvoilla

Olinko huolimaton?

Olen kävellyt walkerilla jo yli 10 viikkoa ja kyynärsauvoista pääsin eroon muutama viikko sitten. Tai eihän se mitään kunnon kävelyä ole, sellaista linkuttamista. Tällä viikolla ajoin ensimmäisen kerran autoa ja fysioterapiakin alkoi tällä viikolla. Mikä vapauden tunne kun pystyn kantamaan käsissäni tavaroita (en tietenkään mitään painavaa) ja voin itsenäisesti poistua kotoa:) Suurimman osan kesästä olen ollut muiden avun varassa kun en ole pystynyt kantamaan kädessäni edes kahvikuppia. Olo on ollut välillä tosi turhautunut ja avuton, vaikka muutamaa huonoa päivää lukuunottamatta olen pärjännyt ihan hyvin. Toinen murtuma oli kieltämättä kova takaisku ja pari päivää meni puhaltaessa ja tuli ryvettyä myös itsesäälissä. Ja itsesyytöksiäkin tuli harrastettua: aiheutinko jalan murtumisen huolimattomuuttani?

Tästä seuraavaksi hieman enemmän…

…nimittäin walkerin tarranauhat ovat tuon onnettomuuden jälkeenkin irroneet pari kertaa kun olen kävellyt. Ja kun näin tapahtuu, niin walkeri voi irrota jalasta ja jalka taittua. Arvatkaa olenko säikähtänyt? Joo olen. Eli tarranauhat ovat löystyneet ja homma meni niin vaaralliseksi, että kävin vaihtamassa walkerin uuteen muutama päivä sitten. Olen antanut itselleni synninpäästön toisen murtuman suhteen: jos tarranauhat olisivat pitäneet, niin jalka EI olisi murtunut uudestaan. Toki minäkin teen kaikenlaisia virheitä koko ajan ja jatkuvasti ja OLENHAN minä huolimaton ihminen. Eli ei ole tarkoitus pakoilla omaa vastuuta ja selitellä. Tai no: ei kai tämä mitään vastuun pakoilua ole, koska oman jalkanihan minä mursin enkä kenenkään toisen. Onneksi.

Ensi torstaina on taas jalan kuvaukset ja ortopedin vastaanotto. Sitten saan tietää seuraavien viikkojen askelmerkit. Se on kuitenkin jo varmaa, että jalan kuntoutus ja paraneminen on kestävyyslaji eikä pikamatka. Sitä voisi verrata vaikkapa ultra juoksuun KOSKA jonesin murtuma. Kyseessä on siis ihmisen huonoiten luutuva luu, joka paranee tosi hitaasti.

Pelkäänkö, että jalka murtuu kolmannen kerran?

Kyllä. Se on ollut mielessä enemmän tai vähemmän. Pelkään, mutta en anna sen rajoittaa elämääni liikaa. Mulle ei tarvitse kenenkään sanoa, että ole nyt varovainen sen jalan kanssa. Ei kai kukaan jalkaansa tahallaan murra. Olen niin varovainen kun pystyn eli pidän walkeria pidempään kuin pitäisi. Tästä on sovittu jo ortopedin kanssa. Esimerkiksi koiratreeneissä pidän walkeria koko loppu vuoden, koska siellä en pysty keskittymään jokaiseen askeleeseen. Olen jo henkisesti solminut walkerin kanssa pitkiän liiton vaikka tiedän, että jossakin vaiheessa siitäkin on uskallettava luopua…

…mutta ennen sitä mun täytyy opetella kävelemään…

.. ja luottamaan siihen, että jalka kestää..

…tällä hetkellä sitä luottoa ei ole ja ajatus siitä, että mä kävelen vielä joskus normaalisti tuntuu kaukaiselta unelta…

…ja jos jalka murtuu kolmannen kerran, niin tiedän että siitäkin selvitään eli murtuu jos murtuu…

miten olen saanut aikani kulumaan?

Vähän huonosti. Olen opiskellut töiden ohella esteettistä kinesioteippausta ulkomaalaisten opettajien ohjauksessa ja se on ollut suoraan sanottuna haastavaa. Mutta nyt olen vihdoin ja viimein päässyt asiaan sisälle ja pakko myöntää, että teippauksen haasteellisuus on ehkä juuri se syy miksi se kiinnostaa mua niin paljon. Ikääntymisen myötä mussa vaan vahvistuu se tunne, että haluan haastaa itseäni epämukavuusalueelle vähän joka asiassa. Ehkä saan siitä dopamiinia tai ehkä vain olen sellainen ihminen, joka ei tule onnelliseksi jos elämä on liian helppoa…

…tai sitten se on vaan tämmöisen keski-iän kriisissä olevan naisen kotkotuksia ja kertoo ennen kaikkea siitä, että elämässä on perusasiat hyvin jos haluaa vapaaehtoisesti pyöriä epämukavuusalueella…

…mene ja tiedä…

..nyt täytyy mennä syömään, koska kerrankin on nälkä…

…korona vei multa ja Karilta osittain nälän tunteen ja ruokahalun…

..saa nähdä palautuuko se koskaan…

Nyt lupaan kirjoittaa kuulumisia heti torstain jälkeen. Ja ei mulla oikeesti ole mitään keski-iän kriisiä.

Kiitos kun luet 🙂

Non niiiiiin,  taas vähän kuulumisia. Onnettomuudesta on kulunut nyt 5 päivää ja pikku hiljaa järkytys on muuttunut hyväksymiseksi. Tottakai vieläkin ottaa päähän, mutta ei se nyt auta. Arki on jotenkin alkanut rullaamaan mikä näkyi siitä, että kehoitin eilen Karia menemään golfaamaan. Ei ole multa pois jos hänen elämänsä jatkuu mahdollisimman normaalina, vaan ihan päin vastoin. Mulla on itsellä paljon parempi olo kun tiedän, että Kari pystyy tekee niitä juttuja, jotka lisäävät hänen hyvinvointiaan. Ja ihan riittävästi joudun vieläkin tukeutumaan Karin apuun vähän joka asiassa, kun en pysty kunnolla liikkumaan. Avun pyytäminen ei ole mulle luontaista vaan suoraan sanottuna turhauttavan vaikeaa, mutta nyt on ollut pakko opetella sitä pyytämään.

Edellinen postaus: Kainalosauvat ja konttaamista

Jouduin hakemaan päivystyksestä perjantai-iltana pienemmän walkerin, koska suurempi hölskyi jalassa. Sain kaikista pienimmän mitä sairaalasta löytyi ja sekin on niin iso mulle, että sekin hölskyy. Mutta minkäs teet. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan ollaan niin tiukka kuin kipsi. Muutoinhan mun jalka olis kipsattu. Hoitaja kertoi, että tapaa yhä useammin alle 30-vuotiaita, jotka ovat niin huonossa kunnossa etteivät pysty käyttämään kyynärsauvoja. Asia ei yllättänyt mua yhtään, koska sauvoilla liikkuminen on raskasta ja jumittaa koko kropan…

…jonka vuoksi ja muutoinkin aloin heti jumppaamaan! Sain pyytäessäni jumppaohjeita sairaalasta perjantaina. En ymmärrä miksi niitä ei annettu ilman pyytämättä. NIMITTÄIN liike lisää verenkiertoa luussa! Haluan tehdä itse sen mitä pystyn paranemisen eli luutumisen nopeuttamiseksi ja loppu on herran huomassa. Tänään googletin valohoidon vaikutuksia luun murtuman paranemisessa ja löysin lääkäri Vladimir Heiskasen loistavan artikkelin aiheesta. Kannattaa ottaa Valtsun terveysblogi seurantaan- tämä mun terveysblogi on ihan hömppää hänen blogiinsa verrattuna 🙂 Artikkelin (suora lainaus) mukaan valohoito lähi-infrapunalla (830nm) lievitti viidenkymmenen potilaan kliinisessä tutkimuksessa käden ja ranteen luunmurtumiin liittyvää kipua. Lisäksi käden puristusvoima ja sormien tarttumavoima paranivat huomattavasti valohoitoryhmässä verrattuna lumeryhmään. Koehenkilöt saivat kahden viikon aikana kymmenen hoitokertaa, joista jokainen kesti 10 minuuttia jokaista murtumakohtaa kohden. Loistava homma…

…nimittäin mulla on 2 valohoitolaitetta, joista Megelinin laite on kuin tehty jalan murtuman hoitoon. Tälläkin hetkellä otan hoitoa samalla kun kirjoitan tätä. Olen hommannut laitteen ihon hoitoon ja vasta tänään tajusin, että sitä voi käyttää muuhunkin Lisäksi olen tehnyt lymfahoitoa itselleni 2 kertaa päivässä, jotta imunestekierto tehostuu. Se on tosi tehokasta turvotuksen hoidossa ja teen sitä päivittäin muutenkin. LIFT UP 1 kasvojoogaverkkokurssi sisältää lymfahieronnan, joka on ollut tosi pidetty harjoitus jolla saa tehostettua nestekiertoa koko kehossa. Koodilla LIFTUP30 saat -30 % alennuksen kurssista, osta se TÄÄLTÄ. Mun olo on heti paljon parempi kun voin tehdä itse asioita oman terveyteni eteen eikä vaan odottaa passiivisena, että kaikki hoituisi parhain päin. Tämän ehkä jo tiesitkin…

Tunnen voimakasta myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka ovat menettäneet tavalla tai toisella liikuntakykynsä. Moni urheilija on halvaantunut kaulasta alaspäin ja unelmien tavoitteleminen on vaihtunut elämään pyörätuolissa. Tunnen sympatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka tällä hetkellä eivät pääse liikkumaan normaalisti ja jotka ovat PALJON PAHEMMASSA TILANTEESSA KUIN MINÄ! Moni on laittanut viestiä kamalista tilanteista, joihin he ovat joutuneet kun jalka on murtunut. Lapset pitäisi viedä päivähoitoon vaikka ei pääse kävelemään, koiralle on jouduttu etsimään hoitopaikka moneksi kuukaudeksi, tulotaso on romahtanut onnettomuuden vuoksi…Niin monenlaisia tarinoita ihmisistä, jotka ovat jääneet yksin ja joita kukaan ei auta…

Säälin myös Ovea, nimittäin herra on ottanut aika raskaasti mun tilanteen. Se vahtii mua jatkuvasti ja aina kun nousen ylös, niin juoksee huolestuneena mun luo ja kävelee mun vierellä minne sitten kinkkaankin. Kari ei meinaa saada sitä lenkille mukaansa ja heti kun se tulee lenkiltä, niin se juoksee täysillä mun luo ilmoittautumaan palvelukseen. Ensimmäiset yöt se nukkui mun terveen jalan päällä (sekin jalka kipeytyi), nyt sentään luottaa mun pärjäämiseen sen verran, että nukkuu parin metrin päässä divaanilla. Se on NIIIIIN paimenkoira ja ihan valmis avustajakoira luonnostaan. Onhan se vähän ihmeissään kun aktiivinen harrastaminen loppui kuin seinään. Noutoa ollaan treenattu sisällä tennissukalla siten, että olen istunut satulatuolilla ja voi kun poika on ollut innoissaan…ehkä siitä  tulee vielä meidän paras liike…

Tänään on kiva päivä kun pojat ja Jenni tulevat meille grillaamaan. Voimaannun aina kun saan olla poikien mahtavassa energiassa. Joskus kun on mieli maassa, niin riittää kun saan olla heidän seurassa edes hetken, niin olo on paljon parempi. Niinhän sitä sanotaan, että pojasta polvi paranee ja näin on todellakin tapahtunut. Toisilla vaan on kaunis sydän eikä sitä voi korvata mikään. On niin totta, että toiset rikkovat ja toiset ”parantavat”…

…kumpi sä haluut olla? Mitä tuot tullessasi kun astut muiden ihmisten seuraan?

Kasvojoogaa ja kauneutta instassa @satusjoholm