kuoleman lopullisuus ja armottomuus

Ainahan ihmisen kuolema koskettaa, nuoren ihmisen kuolema musertaa. Kuoleman voima on niin lopullinen, armoton. Ei enää sanoja, ei kosketusta, ei itkua eikä naurua. Ainoastaan raastava ikävä ja pohjaton suru, joka ravisuttaa jokaista solua, salpaa hengityksen ja lävistää sydämen jokaisen sopukan. Se jäytää jokaista sekunttia tuskallaan ja opettaa elämään hetki kerrallaan, koska enempää ei pysty. Se rikkoo arjen rutiinit, kyseenalaistaa aiemmin tärkeänä pidetyt asiat ja julmuudellaan hajoittaa elämän perustuksen. Elämä on alati muuttuvaa, mutta oman lapsen kuoleman jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen, kaikki muuttuu. Vaikka surun keskeltä voi nähdä hetkittäin kajastavan auringonsäteen, niin kuoleman voima imaisee läheisensä menettäneen surun ja tuskan mustaan syvään kuiluun yhä uudestaan ja uudestaan. Ainoastaan aika tuo tuskaan jonkin asteista helpostusta vaikka suru ei koskaan häviä, ainoastaan muuttaa muotoaan.

kuolema hipaisi ihoani

Kuolema hipaisi ihoani, se tuli niin lähelle. Liian lähelle. Huomasin rakkaan ystäväni lähettämän ääniviestin, jonka kuuntelin kesken koiratreenin. Ymmärsin heti, että nyt on sattunut jotakin peruuttamatonta ja sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Hänen rakkaan tuttu äänensä kertoi, että heidän aikuinen poikansa oli menehtynyt hetki sitten yllättävään sairauskohtaukseen. Tuskaiset sanat porautuivat sieluuni kuunnellessani suruviestiä. Sydämeni särkyi kun ymmärsin, että ystäväperheelleni on tapahtunut se pahin, mitä ihmiselle voi koskaan tapahtua. Eikä minun sydämeni särkyminen ole mitään verrattuna heidän sydämiensä särkymiseen. Kuolema tuli ensimmäistä kertaa niin lähelle, että se viipyy vieläkin ihollani, vaatteissani ja näen sen tuulessa heiluvissa puiden lehdissä.

miten niin suuresta surusta voi koskaan selvitä?

Miten niin suuresta surusta voi koskaan selvitä? Miten jatkaa elämää tapahtuneen jälkeen? Miten jaksaa elää kaipauksen kanssa kun ei voi enää halata ja puhua? Mistä löytää voimaa käsillä olevaan hetkeen? Miten voi nukkua ja syödä? Miksi hyville ihmisille tapahtuu jotakin näin kamalaa? Ja MIKSI, MIKSI ja MIKSI? Nämä kysymykset ovat totta lapsensa menettäneen jokaisessa hetkessä. ”Kyllä se siitä” tai ”aika parantaa haavat ” lausahdukset tuntuvat henkiseltä väkivallalta vaikka ajan kanssa suru ja kaipaus muuttavatkin varmasti muotoaan. Näistä päässäni risteilevistä ajatuksista huolimatta tiedän, että ystäväperheeni selviää. Tunnen vahvasti myös sen, että  kuolema saa aikaan heidän elämässään jotakin sellaista, jota mikään muu asia ei voisi saada aikaan. Jotakin hyvin kaunista ja hyvää, jotakin mikä on tarkoitettu. Vaikka sitä ei tällä hetkellä pystykään ymmärtämään eikä näkemään.

hän oli liian hyvä tähän maailmaan- siksi hänen täytyi lähteä

Hän oli liian hyvä, ihan liian fiksu tähän maailmaan- sen vuoksi hänen piti jatkaa matkaansa toiseen ulottuvuuteen meidän mielestämme liian aikaisin. Hänellä on nyt hyvä olla vaikka meidän mielestämme kaikki jäi kesken. Ystävälläperheelläni on jäljellä lapsestaan kuitenkin paljon: ihanat muistot, jotka kantavat kovimman suruhuipun yli. Lapsensa vaatteet ja lakanat, joissa on hänen tuoksunsa. Ja usko siihen, että kuolema ei ole lopullinen- se on ainoastaan olomuodon muutos, jossa ruumis haudataan sielun jatkaessa elämää toisessa ulottuvuudessa.

Tämä postaus on omistettu rakkaalle ystävälleni ja sielunsiskolleni- olet minulle äärettömän rakas<3 Ja hänen ihanalle miehelleen, jolla on hyvä sydän. Ja heidän lapsilleen.

ove kotiutui perjantaina

Mulla alkaa huomenna loma. Tänä vuonna mun loman aloitus on erilainen kuin yleensä. Tasan vuosi sitten olin Itävallassa kolmen ystäväni kanssa juhlimassa ystäväni syntymäpäiviä. Sitten olimme Karin kanssa Prahassa muutama päivä kahdestaan. Tänä kesänä ei reissata yhtään mihinkään vaan ollaan kotona. Meidän toinen saksanpaimenkoiramme Ove kotiutui perjantai-iltana ja mulla alkoikin nyt neljän viikon vauvaloma:)

loma menee maadoittavissa merkeissä

Nyt ollaan kahden päivän ajan opeteltu elämään kahden koiran taloudessa. Kirjoitan aiheesta ihan lähipäivinä postauksen, jossa kerron miten Tuto on ottanut pennun vastaan ja miten Ove on kotiutunut meille. Eli tämä loma meneekin hyvin maadoittavissa merkeissä koiran pissaa ja kakkaa siivoten, koirien kanssa touhuten ja uuteen elämäntilanteeseen sopeutuen. Ja sen voin jo nyt sanoa, että ihan kuin meille olisi tullut vauva taloon eli ihan liioiteltua ei tuo ”vauvaloma” termi ole tässä yhteydessä:)

Seuraa Tuton ja Oven elämää instassa: 2blackgsd ja satusjoholm