Kainalosauvat ja konttaamista
Alkukesä meni uusiksi. Kompastuin eilen jalkoihini, jonka seurauksena oikean jalkapöydän ulkosyrjän uloin luu eli viides metatarsaali pikku varpaan alla murtui. Kyseessä on Jonesin murtuma eli suomeksi sanottuna aika huono juttu! Kyseisen luun luutuminen on hidasta, onneksi murtuma on kuitenkin pieni eikä sitä tarvitse (ainakaan tässä vaiheessa) leikata mikäli se alkaa luutua. Mulla on ortopedin aika kahden viikon kuluttua ja silloin saan tietää lisää. Vamma on yleinen jalkapalloilijoilla ja se on juoksijan painajainen. Onneksi mä en enää juokse…

Mulla on nyt jalassa ilmatäytteinen walkeri ja en saa varata jalalle ollenkaan. Eli kainalosauvoilla ja satulatuolilla (siinä on pyörät) mennään. On ollut yllättävää miten haastavaa on elää siten, ettei toinen jalka ole käytössä! En pysty kantamaan käsissä mitään, en keittämään kahvia enkä kiipeämään portaita muuta kuin konttaamalla. Eli joudun pyytämään Karilta apua ihan kaikessa. Luin juuri Mikael Jungerin kirjoituksen vuodelta 2019, jossa hän kertoi konttaavansa keittiöstä suihkuun. Hänellä oli sama vamma ja aikaa tuohon siirtymiseen kului puoli tuntia. Yläkertaan konttaaminen kyllä onnistuu, mutta Karin on tuotava kainalosauvat mun perässä! Tämä tarkoittaa sitä, että Karinkin alkukesän suunnitelmat, joihin kuului mm. golfin SM-tournee peruuntuivat. Tänään Karin piti olla kisaamassa Lahdessa, mutta hän joutuikin jäämään vaimonsa omaishoitajaksi…
…mitenköhän meidän parisuhde SEN kestää…???!!!

Tilanne ei olisi niin haastava ellen olisi minä. Jos harrastaisin vaikkapa neulomista, ristisanojen täyttämistä, shakin pelaamista tai tykkäisin löhötä sohvalla tuntikaupalla, niin tilanteessa voisi olla jotakin hyvääkin. Oon liikkunut aina joka päivä tunnin pari: jo 7-vuotiaana koulusta tullessani heitin repun nurkkaan ja lähin ensimmäisenä purunradalle juoksemaan 7,5 km (aina sama matka). Mikään muu tekeminen ei korvaa liikunnan tuomaa hyvää oloa eli sitä ei voi millään korvata. Lisäksi harrastan Oven kanssa suojelua, jossa tarvitaan minunkin jalkoja. Saatiin maanantaina kokeessa IPG1 koulutustunnus ja olisi ollut kiva jatkaa treenejä ensi viikolla.
…tietenkin tämä juttu on suuressa mittakaavassa ihan pikku asia…
…mutta just nyt en jaksa suhteuttaa tätä Ukrainan sotaan tai mihinkään muuhun kamaluuteen. Ryven itsesäälissä vielä muutaman tunnin ja sitten raahaan itteni olohuoneen matolle kahvakuulan kanssa ja alan jumppaamaan ylävartaloa ja vatsoja sen mitä pystyn. Töihin haluan palata heti kun pystyn varamaan jalalla edes vähän. Ja koiratreeneihin raahaudun samantien kun pystyn edes joten kuten kävelemään…
…ehkä mä sitten hetken kuluttua pystyn näkemään tässä jotakin hyvääkin, mutta just nyt en jaksa lässyttää mitään positiivista kun ei tunnu yhtään siltä. Nyt nimittäin ottaa päähän!
Jatkoa seuraa…



9