10 viikkoa yhteiseloa walkerin kanssa- tää ei ollut mikään pikamatka
0Viimeisimmästä postauksesta on vierähtänyt reilu kuukausi, joten ajattelin kertoa kuulumisia. Reilu 5 viikkoa sitten mun jalkapöydän 5 metatarsaali eli jones murtui toisen kerran tänä kesänä. Olen kirjoittanut aiheesta postauksia, joten en ala koko storya kirjoittamaan uudestaan, vaan menen suoraan nykyhetkeen. Päästäksesi kärryille tapahtumien kulusta, niin suosittelen sinua lukemaan alla olevat postaukset. Kiitos 🙂
Lue myös:
- Sääliä, infrapunaa, jumppaa ja ihmettelyä…
- Kainalosauvat ja konttaamista
- MIten voi olla näin huonoa tuuria
Uusi look: pyyhe päässä ja teipit kasvoilla
Olinko huolimaton?
Olen kävellyt walkerilla jo yli 10 viikkoa ja kyynärsauvoista pääsin eroon muutama viikko sitten. Tai eihän se mitään kunnon kävelyä ole, sellaista linkuttamista. Tällä viikolla ajoin ensimmäisen kerran autoa ja fysioterapiakin alkoi tällä viikolla. Mikä vapauden tunne kun pystyn kantamaan käsissäni tavaroita (en tietenkään mitään painavaa) ja voin itsenäisesti poistua kotoa:) Suurimman osan kesästä olen ollut muiden avun varassa kun en ole pystynyt kantamaan kädessäni edes kahvikuppia. Olo on ollut välillä tosi turhautunut ja avuton, vaikka muutamaa huonoa päivää lukuunottamatta olen pärjännyt ihan hyvin. Toinen murtuma oli kieltämättä kova takaisku ja pari päivää meni puhaltaessa ja tuli ryvettyä myös itsesäälissä. Ja itsesyytöksiäkin tuli harrastettua: aiheutinko jalan murtumisen huolimattomuuttani?
Tästä seuraavaksi hieman enemmän…
…nimittäin walkerin tarranauhat ovat tuon onnettomuuden jälkeenkin irroneet pari kertaa kun olen kävellyt. Ja kun näin tapahtuu, niin walkeri voi irrota jalasta ja jalka taittua. Arvatkaa olenko säikähtänyt? Joo olen. Eli tarranauhat ovat löystyneet ja homma meni niin vaaralliseksi, että kävin vaihtamassa walkerin uuteen muutama päivä sitten. Olen antanut itselleni synninpäästön toisen murtuman suhteen: jos tarranauhat olisivat pitäneet, niin jalka EI olisi murtunut uudestaan. Toki minäkin teen kaikenlaisia virheitä koko ajan ja jatkuvasti ja OLENHAN minä huolimaton ihminen. Eli ei ole tarkoitus pakoilla omaa vastuuta ja selitellä. Tai no: ei kai tämä mitään vastuun pakoilua ole, koska oman jalkanihan minä mursin enkä kenenkään toisen. Onneksi.
Ensi torstaina on taas jalan kuvaukset ja ortopedin vastaanotto. Sitten saan tietää seuraavien viikkojen askelmerkit. Se on kuitenkin jo varmaa, että jalan kuntoutus ja paraneminen on kestävyyslaji eikä pikamatka. Sitä voisi verrata vaikkapa ultra juoksuun KOSKA jonesin murtuma. Kyseessä on siis ihmisen huonoiten luutuva luu, joka paranee tosi hitaasti.
Pelkäänkö, että jalka murtuu kolmannen kerran?
Kyllä. Se on ollut mielessä enemmän tai vähemmän. Pelkään, mutta en anna sen rajoittaa elämääni liikaa. Mulle ei tarvitse kenenkään sanoa, että ole nyt varovainen sen jalan kanssa. Ei kai kukaan jalkaansa tahallaan murra. Olen niin varovainen kun pystyn eli pidän walkeria pidempään kuin pitäisi. Tästä on sovittu jo ortopedin kanssa. Esimerkiksi koiratreeneissä pidän walkeria koko loppu vuoden, koska siellä en pysty keskittymään jokaiseen askeleeseen. Olen jo henkisesti solminut walkerin kanssa pitkiän liiton vaikka tiedän, että jossakin vaiheessa siitäkin on uskallettava luopua…
…mutta ennen sitä mun täytyy opetella kävelemään…
.. ja luottamaan siihen, että jalka kestää..
…tällä hetkellä sitä luottoa ei ole ja ajatus siitä, että mä kävelen vielä joskus normaalisti tuntuu kaukaiselta unelta…
…ja jos jalka murtuu kolmannen kerran, niin tiedän että siitäkin selvitään eli murtuu jos murtuu…
miten olen saanut aikani kulumaan?
Vähän huonosti. Olen opiskellut töiden ohella esteettistä kinesioteippausta ulkomaalaisten opettajien ohjauksessa ja se on ollut suoraan sanottuna haastavaa. Mutta nyt olen vihdoin ja viimein päässyt asiaan sisälle ja pakko myöntää, että teippauksen haasteellisuus on ehkä juuri se syy miksi se kiinnostaa mua niin paljon. Ikääntymisen myötä mussa vaan vahvistuu se tunne, että haluan haastaa itseäni epämukavuusalueelle vähän joka asiassa. Ehkä saan siitä dopamiinia tai ehkä vain olen sellainen ihminen, joka ei tule onnelliseksi jos elämä on liian helppoa…
…tai sitten se on vaan tämmöisen keski-iän kriisissä olevan naisen kotkotuksia ja kertoo ennen kaikkea siitä, että elämässä on perusasiat hyvin jos haluaa vapaaehtoisesti pyöriä epämukavuusalueella…
…mene ja tiedä…
..nyt täytyy mennä syömään, koska kerrankin on nälkä…
…korona vei multa ja Karilta osittain nälän tunteen ja ruokahalun…
..saa nähdä palautuuko se koskaan…
Nyt lupaan kirjoittaa kuulumisia heti torstain jälkeen. Ja ei mulla oikeesti ole mitään keski-iän kriisiä.
Kiitos kun luet 🙂
Miten voi olla näin huonoa tuuria!
Jalkapöytäni 5 metatarsaali murtui 5 viikkoa sitten ja olen ollut siitä asti jalka paketissa. Viime viikolla pystyin jo kävelemään jalalla ilman kyynärsauvoja (ihan ortopedin luvalla) eli kuntoutuminen sujui todella hyvin. Kaikki näytti niin hyvältä! Sitten tapahtui jotakin sellaista mitä en olisi voinut koskaan kuvitella tapahtuvan ja mikä tuntuu vieläkin kaukaiselta unelta…
Lue myös:
juuri kun kaikki oli niin hyvin tapahtui jotakin kamalaa
Olin toissapäivänä aamulla Oven kanssa pihalla ja join kahvia. Aurinko paistoi, linnut lauloi, jalka tuntui hyvältä ja elämä hymyili. Ove pyöri mun jaloissa, kerjäsi leikkimään ja tössötti omia juttujaan. Sitten kuulin kun koira hyppäisi takapihan aitaa vasten (mikä on tietenkin kiellettyä). Tiedoksi jo tässä vaiheessa, että se ei hypännyt sen takia, että yrittäisi mennä yli, vaan se haluaa nähdä mitä aidan takana tapahtuu eli kuka tiellä kävelee. Sitten kuului kamala huuto ja kirkuminen. Kauhukseni huomasin, että koiran oikea etujalka oli jäänyt ranteesta puuaitaan kiinni ja se roikkui yhden jalan varassa ja yritti rimpuilla jalkaa irti! Menin auttamaan koiraa ja ilmeisesti walkerin tarranauha ei ollut kunnolla kiinni jonka johdosta se antoi sen verran periksi että jalka pääsi taittumaan. Jotenkin sain irrotettua koiran jalan aidasta ja tiesin heti, että nyt kävi huonosti…
tiesin heti että nyt ei käynyt hyvin…
Maattiin koiran kanssa molemmat maassa ja Ove huusi kivusta ja säikähdyksestä. Koira
ei varannut jalalle ollenkaan ja omaan jalkaani vihloi pahasti. Olin varma, että koiran jalka on irti poikki katki ja sen elämä on siinä! Huusin Karia apuun ja jotenkin päästiin sisälle. Sisälle päästyään Ove alkoi samantien varaamaan jalalle ja linkkasi nuolemaan minun kipeää jalkaani. Saatiin samantien aika eläinlääkäriin ja minulle ortopedille, tietenkin tässä järjestyksessä. Eläinlääkäriin mennessä Ove ei enää juurikaan ontunut jalkaansa eikä jalka aristanut mistään kohdin suuresti. Muutenkin koira oli hyvillä fiiliksillä ja keskitti kaiken energiansa nuoren naislääkärin hurmaamiseen! Että se rakastaa nuoria naisia!! Tuli mieleen eräskin vesipelastustreeni, jossa koira viihtyi tyttöjen kanssa niin hyvin veneessä ettei sillä ollut mitään kiirettä hypätä veneestä mun luokse:) Se olisi soudellut maailman tappiin ja syönyt veneessä makkaraa. No niin, asiaan. Poika meni unille ja pyynnöstäni koko jalka kuvattiin varpaista olkapäähän. Kuvat näyttivät hyviltä, tosin lääkäri sanoi, että olkaluussa voi olla pieni riuhtomisen aiheuttama rasitusmurtuma. Asia varmistuu sitten kun ortopedi lausuu kuvat eli varmaan alkuviikosta saadaan tietää enemmän. Ellei murtumaa ole, niin Ove selviää parin viikon saikulla…
Mulle ei käynyt yhtä hyvin kuin Ovelle…
Mun jalka kuvattiin samana päivänä saman ihanan ortopedin toimesta. Sain kuulla, että jalka oli murtunut uudestaan. Tietenkään se ei ollut ehtinyt viidessä viikossa vielä kunnolla edes luutumaan ja siksi meni helposti uudestaan. Eli kuntoutus alkaa osittain alusta eli kyynärsauvoilla mennään taas ainakin pari viikkoa. Lopun ratkaisee sitten jalka eli mikäli se ei ole kipeä niin saan alkaa varaamaan sille kunnolla jo kahden viikon kuluttua. Jos on kipuja, niin sitten taas himmaillaan…
kaikki muuttui taas hetkessä
Maailma romahti taas hetkessä enkä voinut ymmärtää miten voi olla olla näin huonoa tuuria. Kuitenkin edelleen toimisin samoin eli menisin pelastamaan Oven, siitä ei ole epäilystäkään! Jos koira on hädässä, niin silloin toimitaan ja vasta jälkeen päin mietitään miten kävi. NIMITTÄIN Ovelle olisi voinut käydä todella pahasti ellen olisi ollut ulkona ja kuullut huutoa. Hyi kamala! Tänään tuli työmies Karin avuksi aitaa korottamaan ja minä olen koiran kanssa neljän seinän sisällä ja yritän pitää energiaa pursuavaa nuorta urosta levossa kaksi viikkoa! Se ei ole todellakaan helppoa, koska koira ei ole kipeä eli ei onnu eikä edes kevennä jalkaa. Varmaan Ovenkin saikku jatkuu pidempään jos olkavarressa todetaan murtuma, mutta luulisi tässä tapauksessa koiran kipuilevan…
kiitos teille jotka elätte tätä mun kanssa!
Tästä jalan kuntouttamisesta tuli nyt kestävyyslaji, joka vaatiin pinnaa ja kärsivällisyyttä. Lääkärin mukaan jalasta tulee vielä hyvä, siitä ei ole kuulemma epäilystäkään. Sanon vielä kerran, että on muuten ihana ortopedi ja sanoin sen hänellekin. Leikkaus ei minun tapauksessa nopeuttaisi paranemista, joten walkerilla mennään. Perheen ja ystävien tuki on ollut ensiarvoisen tärkeää- että ihmiset osaavatkin olla empaattisia. Olen saanut SATOJA viestejä tutuilta ja tuntemattomilta. Niin moni elää tätä asiaa mun kanssa! Meidän Allulta olen saanut tärkeää vertaistukea ja viimeksi eilen poika huusi mun päähän järkeä kun syytin itseäni onnettomuudesta. Hän jos joku tietää mitä käyn läpi ja jos hänkin on selvinnyt paljon pahemmasta, niin kyllä mäkin selviän…
Ja säkin siellä ruudun takana selviät ihan mistä tahansa. Ihmisessä on uskomaton määrä tiedostamatonta voimaa, joka tulee esille silloin kuin sitä vähiten odottaa…
Halauksin Satu
