En ole koskaan kokenut vastaavaa

Olen kirjoittanut aikaisemminkin täällä blogissa siitä, että elämäni muuttui. Viimeksi kirjoitin siitä, kun olin ystävieni kanssa Tony Robinsin seminaarissa Lontoossa. Niin, no elämähän muuttuu koko ajan ja me muutumme elämän kanssa. Eihän se muutoin olisi edes elämää. Elämä on täynnä yllätyksiä, positiivisia ja negatiivisia. Toiset asiat muuttavat meitä enemmän kuin toiset. Ja joskus itse haluamme muuttaa elämämme suuntaa. Teemme isoja ratkaisuja tai alamme affirmoimaan tulevaa muutosta. Teemme elämäntapamuutoksia, solmimme uuden parisuhteen tai lopetamme vanhan, saamme lapsen tai lapsen lapsen tai vaihdamme työpaikkaa. Kaikki nuo ovat isoja muutoksia, jotka tuntuvat ja usein näkyvät ulospäinkin. Muutos saattaa tuntua hyvältä ja uudistaa elämää ja virkistää mieltä. Positiivinenkin muutos saattaa aiheuttaa stressiä- mieli tarvitsee aikaa sopeutua uuteen. Ja sitten on niitä muutoksia, jotka eivät pelkästään järkytä maata jalkojen alla, vaan elämän perustukset romahtavat ja menevät uusiksi.

Lue myös: Sukuamme on kohdannut suuri suru:(

en enää koskaan herää samanlaiseen aamuun kuin aikaisemmin

Veljeni tyttären Nellin kuolema heitti meidän suvun sellaisen tilanteen eteen, että kenenkään meidän elämä ei jatku enää entiseen tapaan. Ei vaan voi jatkua. Elämä muuttuu sellaisella tavalla ja tasolla, etten pysty sitä edes pukemaan sanoiksi. Tunnen se joka solussani ja sieluni syvimmissä sopukoissa. Tiedän, etten enää koskaan heräämään samanlaiseen aamuun kuin aikaisemmin. Kuolema on ravisuttanut meitä niin rajusti, että vanha ja entinen ole enää mahdollinen. Sitä ei ole enää olemassa. Elämässä voi näköjään tapahtua IHAN MITÄ VAAN eikä mennyttä saa takaisin vaikka kuinka haluasi. Yksi on poissa, lopullisesti. Oman perheen, suvun ja lähimmäisten arvo on hetkessä noussut arvoon arvaamattomaan vaikka ainahan ne ovat olleet minulle tosi tärkeitä.

Lue myös: Ja vaikka väkisin mä käynnistäisin sun sydämen

musta aukko- rakkauden kosketus

En ole koskaan pelännyt muutosta vaan toivottanut sen avosylin vastaan. Muutoshan tuo mukanaan kovasti kaivattua dopamiinia. Toivotan muutoksen tervetulleeksi nytkin eikä tässä ole edes vaihtoehtoja. Tulevaisuus näyttää miksi meitä ravistellaan näin kovasti. Mitä meidän pitää oppia. Mitä hyvää tästä kaikesta seuraa. Mitä Nellin kuolema haluaa meille opettaa. Isoja kysymyksiä, joihin ainoastaan aika antaa vastauksen. Puran ja jäsentelen ajatuksiani kirjoittamalla. Olen kirjottanut ihan aina. Viime viikkoina olen suoltanut valtavan määrän tekstiä paperille, jotka ovat kastuneet kyyneleistä. Kirjan nimeksi tulee Musta aukko- rakkauden kosketus. Se on raju, totuudenmukainen ja kaunis tosikertomus elämästäni. Tiedän, että lukija ei tule koskaan uskomaan kirjaa lukiessaan, että kaikki kirjoittamani on totta. Mutta on se. Esikoiskirjani tultua painosta viime lokakuussa ajattelin, etten pitkään aikaan halua kirjoittaa uutta kirjaa. En jaksa. Mutta elämä päätti toisin. Lupasin, että Nelli ei kuollut turhaan. Enkä usko, että tuo kirja on ainut hyvä asia todellakaan mitä Nellin kuolemasta seuraa. Mutta sen me näemme sitten tulevaisuudessa kun vain jaksamme odottaa.

herkkä hetki sohvalla

Tätä postausta kirjoittaesani Ove makaa jalkojeni päällä, kuten aina. Välillä se painaa päänsä tiukasti syliäni vasten ja silitän nuoren pojan pehmeää turkkia. Kari ja Tuto tulevat yläkerrasta katsomaan meitä. Yhtäaikaa Tutokin hyppää meidän viereen sohvalle. Se tulee meidän kaikkien keskelle ja menee selälleen makaamaan ja kerjää rapsutuksia. Ove nuolee Tuton huulia. Rapsutamme Karin kanssa molemmat Tutoa ja meillä on vedet silmissä. Tuto ei yleensä käyttäydy näin- se tulee aina jalkoihin makaamaan. Se on aina ihan lähellä, mutta ei iholla kuten Ove. Hetki on tosi kaunis ja liikuttava, ainutlaatuinen.  Säilön sen vereslihalla olevaan sydämeeni ihan niin kuin kaikki kauniit hetket tästä eteen päin.

Kiitos rakkaat valtavasta tuestanne<3 Olen lukenut kaikki kommenttinne vaikka en pysty niihin niiden suuren määrän vuoksi vastaamaan vaikka haluaisinkin. Maailmassa on niin paljon kauneutta<3

Tuu instaan: satusjoholm

Olen kirjoittanut usein että elämässä ei tapahdu virheitä. MInulla on molemmissa pohkeissa ”EVERYTHING HAPPENS FOR A REASON” tatuioinnit. Toisessa tekstinä, toisessa sankskriitin symbolina. Olen kirjoittanut myös, että niillä pahimmilla asioilla elämässä on suurin tarkoitus. Mitä suurempi tuska, sitä suurempi siunaus. Ja että pahimmat asiat ovat niitä suurimpia lahjoja. Vahvoja lauseita, jotka pohjautuvat siihen ajatukseen, että elämääni ohjaa suuremmat voimat, joiden edessä tunnen syvää kunnioitusta. Sellaiset voimat, joiden olemassa olossa minulla on aikaisemmin ollut pelkkä aavistus. Viimeisten kuukausien aikana nuo voimat ovat tulleet tutuiksi, liian tutuiksi.

Viime viikkoina olen suihkuun mennessä varonut vilkaisemasta peiliin, jotta en näkisi vahingossakaan vilaustakaan tatuoinneistani. Tekstit ja symbolit ovat tuntuneet irvokkailta viisasteluilta. Testaako elämä minua nyt tällä hetkellä että uskonko noihin lauseisiin viime viikkojen tapahtumien jälkeen? Elämä on aikaisemminkin vetänyt minut kontalleen ja nöyräksi- ihan niin kuin meitä kaikkia. En ole kasvanut pumpulissa ja jo pienenä lapsena jouduin usein kohtaamaan elämän raadollisen puolen. Tai pitäisikö sittenkin sanoa sain kohdata. Ilman noita elämän tarjoamia kokemuksia en  olisi se Satu mikä olen tänään. En olisi kasvanut siihen mittaan mihin olen tähän mennessä kasvanut. Etkä olisi sinäkään. Siitä huolimatta olen viime aikoina useaan kertaan ajatellut, että oliko Nellin kuolema sittenkin virhe. Ja tuo ajatus saa minut joka kerta voimaan pahoin, koska se on vastoin kaikkea sitä mihin minä uskon. Ja mitä minusta on jäljellä, jos minulla ei ole enää uskoani? Pelkät kuoret.

Olen kirjoittanut myös intiaani vanhuksesta, joka opetti lapsenlapselleen, että meissä kaikissa on kaksi sutta, hyvä ja paha. Se susi meissä voimistuu mitä ruokkii. Ja se mitä ajattelemme, se lisääntyy. Ja se mitä puhumme, muuttuu todeksi. Ja ettemme voi valita mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita sen miten asioihin suhtaudumme. Kaikella on kuitenkin aikansa. Elämällä ja kuolemalla. Ilolla ja surulla. Uskolla ja toivolla. Suru on kohdattava vaikka sen suuruus pelottaisi. Vaikka se tuntuisikin liian suurelta ja julmalta. Syvässä surussakin on jotakin hyvin kaunista ja koskettavaa. Itku ja kaipaus viestittävät meille, että olemme menettäneet jotakin kaunista ja hyvää. Sellaista, jota emme olisi halunneet menettää mistään hinnasta. Ja että meillä on ikävä.

Heräsin tänään 3.30 voimakkaisiin energioihin. Tuntuu kuin tänään koko maailmankaikkeus olisi kanssamme. Intiaaneilla oli tapana juhlia kuolemaa ja surra syntymää. Vaikka ajatus tuntuukin vieraalta ja kaukaiselta omassa kulttuurissamme, niin siinä on kuitenkin paljon kauneutta ja viisautta. Tänään Kaunotar lasketaan siunattuun maahan ja koko luomakunta on kanssamme<3 Kun me itkemme ikäväämme ja tuskaamme, hän ratsastaa pehmeällä niityllä rakkaan hevosensa kanssa kovempaa kuin kukaan koskaan aikaisemmin. Vaaleat pitkät hiukset hulmuten. Kasvoillaan päättäväinen katse, joka katsoo kaukaisuuteen. Sinne, mihin me emme vielä näe ja josta meillä on pelkkä aavistus.