Yhtenä päivänä sitä huomaa ja ymmärtää, että lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, oravanpyörä hellittää ja onkin aikaa itselleen ja omille jutuilleen. Vanhempi poika on jo muuttanut omilleen ja nuorempi 19-vuotias poika asuu vielä ainakin jonkin aikaa kotona. Viimeiset 20 vuotta ovat vilahtaneet ohi kuin ohikiitävä juna ja energisistä vilperteistä on kasvanut kaksi aikuista tasapainoista  huipputyyppiä, jotka pärjäävät omillaan. Pahinta mitä voisin tehdä olisi se, että jäisin roikkumaan lapsiini estäen heidän itsenäistymisensä ja kasvamisensa. Olen tilanteessa, jossa väistämättä joudun määrittämään itseni uudelleen, uuden edessä.

Kävelin isoa taloa päästä päähän ihmetellen mihin vuodet katosivat, ketä nyt paimentaisin ja varoittelisin kaikista maailman vaaroista, kenelle tuunailisin salaattia ja mun terveellisiä herkkuja? Ikäkriisiäkin hieman pukkasi. Haikeana muistelin ruuhkavuosia, jolloin viikonloput menivät aamusta iltaan jäähallilla talkoissa ja pelejä katsoessa, loppuaika hikisiä treenivaatteita pesten ja ruokaa laittaessa. Herran jumala olen muuten laittanut elämäni aikana ruokaa!!! Illalla kaaduin väsyneenä sänkyyn ja usein se oli ensimmäinen kerta kun koko päivän aikana rauhotuin. Yhtäakkiä pyykkivuori ei ollutkaan enää huoneen korkuinen eikä sormenjälkiä tarvitse pyyhkiä hullun raivolla manaten lasikaiteista ja -ovista, kodinhoitohuone ei löyhkännyt hikisten vaatteiden takia ja jääkaappi ei ollut koko aikaa tyhjä. Yhtäkkiä kiire hellitti ja olikin a-i-k-a-a. Samaan syssyyn biologinen kello tikitti armottomasti ja mieliala saattoi heitellä itkuisesta tuherruksesta ylimpään onnen tunteeseen saman tunnin sisällä ja huomasin, että öisin tarkenee nukkua ihan vaan lakanalla. Lue täältä suuren suosion saanut postaus ”Peitto päälle, peitto pois”.