Olen lähdössä tunnin kuluttua lentokentälle ja ajattelin kirjoittaa vielä nopean postauksen tulevista tapahtumista sekä blogin puolella että yksityiselämässä. Nämä kaksi asiaa kun liittyvät saumattomasti toisiinsa, elämästänihän minä täällä blogissa kirjoitan. Olen lähdössä tänään Itävaltaan kolmen rakkaan ja minulle läheisen ystäväni kanssa juhlimaan yhden ystäväni syntymäpäiviä. Matkalla on tarkoitus nauttia yhdessäolosta, liikkua ja rentoutua eli tulossa on varsinainen hyvinvointiloma. Olen luvannut ohjata joka aamu jooga- tai shindoharjoituksen ennen aamiaista ja ystäväni Mia ohjaa meille sen jälkeen virittäytymisharjoituksen, joka on osa henkistä valmennustamme.

Elokuussa tulen kirjoittamaan vähähiilaristen ja terveellisten ruokaohjeiden lisäksi postauksia painonhallinnasta ja ketogeenisestä ruokavaliosta. Kirjoitan mm. postauksen miten aloittaa ketoruokavalio, kortisolitasoja laskevasta liikunnasta, HIIT-treenistä jne. Elokuuussa kirjoitan myös Helsingin Uniklinikalla tehdyn laajan unipolygrafian tuloksista ja vertaan tuloksia mm. Ouran antamiin unitietoihin- se tulee olemaan mielenkiintoista. Ehkäpä kirjoitan postauksen Itävallan matkastammekin…

Aurinkoisia päiviä kaikille teille ihanuuksille sinne ruudun taakse. Nauttikaa helteistä ja auringonpaisteesta. Minä en näistä helteistä oikein pidä ja odotankin jo kovasti ihanan viileitä ja pimeitä syysiltoja- taidan olla tosi outo tapaus tässä suhteessa. Rakastan sateen ropinaa, puissa ujeltavaa tuulta ja kosteaa sadetta kasvoillani. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin sytyttää paljon kynttilöitä iltojen pimetessä. Olen saanut palautetta siitä, että postaukseni ovat liian pitkiä. Tämä palaute tuli mieheltäni Karilta? Tähän palautteeseen vedoten lopettelenkin nyt kirjoittamisen ja osoitan miehelleni, miten hänen antamansa palaute vaikuttaa kirjoittamiseeni? Ainakin tämän yhden kerran…

Lataan taas instaan reissukuvia ja tietenkin ruokakuvia- ne löytyy nimellä satusjoholm.

Tänä aamuna aamulenkillä totesin itselleni, että minulla oli täydellinen joulu ja loma. Moni on kysellyt olimmeko reissussa loman aikana kuten yleensä aiempina vuosina on ollut tapana. Tai mitä olemme puuhailleet loman aikana. Ei oltu reissussa eikä olla tehty oikeastaan yhtään mitään ihmeellistä. Ollaan vaan oltu ja suurimman osan aikaa olen ollut metsässä. Toki käytiin sukuloimassa Pohjanmaalla joulun jälkeen, mutta tuolloinkin lenkkeiltiin paljon koirien kanssa ja vaan oltiin. Ja syötiin. Ja naurettiin.

Minulla on ollut usein loman jälkeen sellainen olo, etten ole loman aikana palautunut oikeastaan ollenkaan. Nyt olen palautunut hyvin ja olo on levännyt. Olen nukkunut hyvän määrän syvää unta oikeastaan joka yö ja REM-unen määräkin on ollut sopiva. Illalla kun olen mennyt sänkyyn, poskilla on vieläkin tuntunut ihanan raikas suomalainen talvisää. Olen tullut siihen tulokseen, ettei ole parempaa paikkaa viettää vapaa-aikaa kun Suomen luonto ja metsä. Ihan sama onko kaamos vai auringonpaiste, valoisaa vai pimeää, tuulista tai tyyntä. Metsässä koirien kanssa sielu lepää ja mieli rauhoittuu. Mikään luksuskohde maailmassa ei voi korvata sitä rauhaa mitä olen tuntenut viime aikoina luonnossa. Mikään ei voi olla kauniinpaa kuin  luminen talvimaisema ja täysikuun valaisema sinisenhohtava kuunsilta pimeällä metsäpolulla. Kun vielä vierellä kulkee kaksi luotettavaa saksanpaimenkoiraa, voiko ihminen enää elämältä mitään enempää vaatia?

Miksi emme ole lähteneet lomalla minnekään reissuun? Vaikka en ole todellakaan kaikkea vielä nähnyt, mutta paljon olen: viiden tähden hotellit, notkuvat all inclusive pöydät, tunnelmalliset esitykset on tullut koettua moneen kertaan eikä niistä mikään ole tehnyt minuun sitä vaikutusta kun suomalainen mäntymetsä. Reissuista kotiutuessani aikaero ja pitkät lennot ovat aiheuttaneet aina sen, että olen ollut ihan poikki töiden alkaessa vaikka reissuista on jäänyt runsaasti ihania muistoja ja elämyksiä. Lisäksi minulla on ollut reissussa aina kova ikävä Tutoa. Jossakin vaiheessa huomasin, että pitkät lennot, jättisuuret kauppakeskukset, auringossa lojuminen ja rantaelämä ei olekaan enää se asia, joka rentouttaa ja palauttaa minua eniten. Aikansa kutakin enkä todellakaan vanno, etten enää koskaan lähde rapakon taakse vaan seuraavan kerran kun lähdemme, niin olemme siellä pidemmän aikaa kerralla eli kyse ei ole vaan lomareissusta.

Lupasin itselleni ennen joulua yhden joululahjan: tänä jouluna en stressaisi siivouksesta enkä ruoan laitosta. Enkä stressaisi siitä, ettei saisi stressata. Tänä jouluna kuuntelisin oikeasti itseäni enkä olisi aaton aatto iltana niin väsynyt, että taju meinaa lähteä kun menen illalla nukkumaan. Käsittämätöntä mutta totta: onnistuin!! Yhdessä vaiheessa stressi nosti päätään, tunnistin sen ja touhottamisen sijasta lepäsin. Petauspatjat jäivät pesemättä, mutta olo oli kuin voittajalla, sillä stressitön elämä varsikin ennen joulua on ollut ylivoimaisesti suurin haaste itselleni viime vuosina. Olen aina ollut kova suorittaja ja halunnut tehdä asiat täydellisesti. Ja se on vaatinut veronsa. Olen ollut perfektionistnen suorittaja pahimmasta päästä, joka on aina tehnyt parhaansa unohtaen tärkeimmän eli itsensä. Itsensä rakastamisen ja kuuntelemisen sijasta on ollut helppo kiinnittää huomiota ruokavalioon ja liikuntaan. Se on ollut niiiin helppoa sen sijaan että olisin oikeasti pysähtynyt ja kysynyt itseltäni, mitä Satu sinulle oikeasti kuuluu?

Näköjään ihminen voi muuttua mikäli tahtoa löytyy tarpeeksi. Pahinkin suorittaja voi oppia rentoutumaan ja lakata pyörittämästä kiveä kun siihen alkaa kiinnittämään huomiota. Mitä merkitystä on terveellisellä ruokavaliolla ja liikunnalla, jos kortisolit huitelevat koko ajan korkealla. Se on kuin kaataisi vettä saaviin, josta pohja vuotaa. On ollut ihana huomata, että elämän parhaimmat asiat ovat käden ulottuvilla ja ne ovat ilmaisia. Kaikki lähtee omasta asenteesta ja omasta mielestä. Uusi asenteeni ja elämäntapani tulevat näkymään blogipostauksissani tulevana vuonna. En väitä, että postaukset ovat tähänkään asti olleet täydellisiä, mutta lupaan, että tulevana vuonna ne eivät ainakaan ole lähellekään täydellisiä? Ehkä blogistani tulee tulevan vuoden aikana maailman epätäydellisin blogi. Ehkä uskallan kirjoittaa yhä enemmän asioista, joista sydämeni haluaa kirj
oittaa, mutta jotka eivät välttämättä ole sellaisia, jotka ovat suuren yleisön suosiossa ja joiden myötä blogiin tulee järkyttävät määrät sivuklikkauksia? En tiedä pystynkö siihen ja onko aika vielä oikea. Se nähdään sitten ensi vuonna…

Ps. Tämä postaus sisältää epätäydellisiä puhelinkuvia viime päiviltä