Pitkästä aikaa Tuton eli Wanda vom Pfälzer-Hofin kuulumisia. Meillä on ollut aivan mahtava kesä, koira on voinut nivelrikosta ja selän ahtaumasta huolimatta erittäin hyvin. Vatsakin on ollut jo vuoden verran niin hyvässä kunnossa, ettei tunnu menevän enää mistään sekaisin. Ollaan uitu paljon, lenkkeilty ja Tuton on saanut tai itse asiassa joutunut viettämään leppoisia eläkeläispäiviä. Tehtiin eläkkeellejäämis päätös viime lokakuussa metsäjäljen piirinmestaruus kisojen jälkeen, jossa neito teki vielä tuloksen ja ylsi palkintopalleille. Tottis oli kuitenkin vaikeaa eikä koira enää hypännyt normaalisti. Karu totuus paljastui röntgenkuvissa: lievä olkapäiden nivelrikko oli edennyt reilussa vuodessa vakavaksi ja oikeassa olkapäässä erittäin vakavaksi!! Järkytys oli kova ja siinä olikin sulattelemista pitkäksi aikaa. Päätös eläkkeelle jäämisestä oli helppo tehdä ja sen viimeisen ykköstuloksen metsästyksen sai unohtaa. Jäätiin muuten valion arvosta kahden pisteen päähän?

Heinäkuussa neidon pihapelit alkoivat mennä niin vauhdikkaiksi, että katsoin parhaaksi viedä kyseisen tyypin peltojäljelle. Ajatelkaa koira alkoi eka kertaa elämässään kantelemaan ISOJA (20 cm x 15 cm) kiviä (koristekiviä löytyy meidän pihasta) suussaan ja pelasi niillä- ilmeisesti palloissa ei ollut tarpeeksi haastetta? Tutolle on tehty jäljestyksen pohjat pellolla pentuna ja nuorukaisena ja aina silloin tällöin ollaan peltoakin ajettu, mutta metsäjälkikoirahan Tuton on ollut. Heinäkuussa eli puolitoista kuukautta sittenTuto ei vielä ilmaissut esineitä ollenkaan (metsässä sai ottaa kepin suuhun), vaan palkkaantui jäljestämisestä enemmän kuin mun tarjotamista palkoista. No sitten kun sain koiran tajuamaan, että esineiden ilmaisukin on treenaamista, alkoi homma sujumaan ja Tuto alkoi ilmaista esineet varmasti, tosin alkoi ottamaan esineet suuhun, joka on peltojäljellä kiellettyä. Siinä oli oma hommansa saada koira ymmärtämään, että vanha ilmaisutapa ei enää käy. Tuto ilmaisee esineet seisten, koska se rasittaa vähiten olkapäitä ja on koiralle luontainen tapa ilmaista- siitä katsokaas pääsee nopeimmin jatkamaan jäljestystä???

Hullu kun olen, niin ilmoitin Tuton peltojälkikokeeseen 28.8.2019 vaikka takana ei ollut kovinkaan paljon treeniä. En saa itsestäni puristettua treeni-intoa esiin ellei meillä ole jotakin tavoitetta eli koetta. Jos me ei treenata tosissaan, niin sitten tehdään jotakin muuta, mutta ei me puolitosissaan mitään tehdä- molemmat ollaan äärimmäisiä suorittajia loppuun saakka. Tuto oli niin onnessaan kun huomasi, että pääsee jäljelle: jokaisen treenipäivän jälkeen käy iltaisin monta kertaa pökkäämässä minua hellästi kuonolla reiteen- se kun on tuon varsin jäyhän ei syliin- tunkijan suurin rakkauden osoitus?

Päivää ennen koetta olin aika hermona ja valitin Karille, että olenko viemässä koiraa sellaiseen kokeeseen, johon sitä ei ole kunnolla koulutettu! Kyllähän koiran metsäjälki tausta näkyy jäljestämisestä ja sehän ei ole Tuton vika. Kari vaan tuumasi, että anna Tuton hoitaa homma äläkä aliarvioi sitä. Hermostuneisuutta lisäsi vielä se, että koepäiväksi ennustettiin kovaa hellettä, peräti 26:tta astetta- apua, tosi kiva mustalle koiralle ja itsekin inhoan hellettä?

Stressiä ja hermoilua- Tuto hoitaa homman
Kokeen aikana oli todellakin kuuma ja mua stressasi se kovasti. Lisäksi tiesin, etten osaa edes kunnolla sääntöjä- tapani on ollut aina oppia koetilanteessa vaikka toki olin yrittänyt opiskella sääntöjä koeohjeesta ja treenikavereilta. Lähetys meni huonosti, koska luulin, että jälki lähteen suoraan tolpan kohdalta eikä tolpan oikealta puolelta! Eli tässä tuli heti se selväksi, että olen treenannut lähetystä väärästä kohtaa ja etten osaa sääntöjä- hävetti ja harmitti? Ja minulle niin tyypillistä ja epäreilua koiraa kohtaan, voihan paska! Eli koska vein koiran väärään kohtaan, sen oli vaikea saada jäljestä hajua ja ensimmäiset kymmenet metrit koira jäljesti tosi epävarmasti. Pian löytyi kuitenkin eka esine, jonka jälkeen Tuto löysi itsevarmuutensa ja alkoi vasta kunnolla jäljestämään. Koira jäljesti koko jäljen varsin matalalla nenällä, mitä se ei läheskään aina tee treeneissä (huom! metsäjälkikoira). Ilmeisesti olosuhteet olivat helteen takia niin haastavat, että oli pakko painaa se nenä maahan. Kolmanteen esineeseen koira ei reagoinut mitenkään eli ei saanut siitä hajua joten yksi esine jäi ilmaisematta, mutta muut kolme Tuto ilmaisi hienosti. Toki koira saisi olla ilmaisussaan suorempi ja kulmissa hieman tarkempi. Ensimmäiseen harhaan Tuto reagoi hieman, toiseen ei ollenkaan. Eniten jännitin juuri harhoja, koska niitähän me oltiin treenattu ainoastaan muutaman kerran ja aika usein koira ei reagoinut ollenkaan toiseen harhaan, mutta joskus saattoi lähteä toiselle harhalle. Asiaan vaikutti tosi paljon tuulen suunta ja se, että oliko harhajäljen tekijä minua muutaman kymmenen kiloa painavampi- yleensä oli! En aikonut kuitenkaan tämän asian takia lihottaa itseäni?

Kokonaisarvosana oli 79 pistettä. Lähdöstä lähti pisteitä ja yhdestä esineestä myös ja jotain pientä muualtakin. Mulla meni hetki, ennen kuin tajusin, että Tuto taisteli meille FH1 koulutustunnuksen 8,5 vuotiaana eläkeläisenä älyttömän pienellä treenimäärällä??? En olisi enää uskonut meidän saavan tuloksia palveluskoirakokeista uudessa lajissa. Iso kiitos tästä tuloksesta kuuluu treenikamulle Hämäläisen Askolle, jota on opastanut meitä kärsivällisesti ihan alusta alkaen. Ja on tuo Tuto käsittämätön tyyppi ja Kari oli oikeassa taas kerran, kyllä Tuto hoitaa? Lupasin Tutolle tuloksen kunniaksi, etten koskaan enää hauku neitoa eläkeläiseksi ja palkkioksi mun silmäterä saa ison kasan hevosen luita ja pääsee uimaan? Lupasin myös etten valita enää pihan ilmatilan lievästi sanottuna liaallisesta vahtimisesta ja hitlermäisestä hihnakäytöksestä. Neiti saa myös kantaa oman kakkapussinsa joka päivä roskikseen eikä vaan silloin tällöin! Nyt me levätään viikko ja sitte
n alkaa piikkien treenaaminen…

Täältä voit lukea lisää Tuton ja poikani koira Karan elämään liittyviä arkielämä- ja kisapostauksia.

SEURAA TERVEYSTIETOISTA MATKAANI BLOGISSA, FACEBOOKISSA JA INSTAGRAMISSA

Instani löydät nimellä satusjoholm.

Blogin painonhallintaan, uneen, palautumiseen ja terveelliseen elämään liittyvät postaukset löydät kootusti täältä.

Blogin vähähiilihydraattisia ruoka- ja herkkuohjeita kuvineen löydät kootusti täältä.

Blogin meditaatio-ja hengitysharjoituksia löydät täältä.

Blogin uusimmat terveyteen ja painonhallintaan liittyvät postaukset löydät ensimmäiseksi blogin facebook sivulta klikkaamalla tätä linkkiä .

 

 

No niin, jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Ennen kuin jatkat eteenpäin, niin lue aikaisempi postaus täältä.Elettiin vuotta 2010 ja olin jo paremmassa kunnossa, koska en ollut vähään aikaan altistanut itseäni sisäilman epäpuhtauksille. Asuimme evakossa ex-mieheni ”puhtaassa” asunnossa, koska juuri ostamastamme uudehkossa omakotitalossa oli sisäilmaongelmia. Tuosta erikoisesta asumisjärjestelystä Ilta-Lehti teki jutun, voit lukea sen täältä ja postauksen aiheesta täältä. Vaikka olin jo paremmassa kunnossa puhtaan asunnon, joogan, meditaation, runsaan liikunnan, lisäravinteiden, osteopatian, akupunktion, vyöhyketerapian jne. ansiosta, jouduin käyttämään edelleen runsaasti astmalääkkeitä enkä voinut mennä esimerkiksi metsään koska reagoin luonnonhomeille. Reagoin myös eläinpölylle, useille ruoka-aineille, pölylle, pesuaineille ja vaikka mille.

Wild Woman Sisterhood

Intiaanityttö

Luin ihan vahingossa Venäjällä tehdystä tutkimuksesta (en muista mistä), jossa  yliherkkyyksiä oli saatu olennaisesti vähennettyä sillä, että koehenkilöille oli syötetty kapselia, jossa oli bakteereja yleisen käymälöiden vessanpöntöstä. Luit ihan oikein ja vielä itsekin mietin yhä voiko tuo olla totta. Asia jäi soimaan päähäni, tartuin siihen kuin viimeiseen oljenkorteen ja samaan aikaan keuhkolääkärit alkoivat puhumaan maaperän mikrobien merkityksestä vastustuskykyyn ja allergioiden ehkäisyyn. Isäni muistutti minua toistuvasti siitä, että miten terve olin aina kun elin eläinten keskellä. Meillä oli lapsuudenkotona kissa ja useita koiria. Muistinhan minä! Minä olin se intiaanityttö, joka oli lapsena aina kädet ja kasvot mullassa kun juoksin paljain varpain paikasta toiseen. Söin porkkanat ja juurekset suoraan maasta multineen päivineen ja kesäisin en jaksanut useinkaan käydä edes suihkussa vaan putsasin enimmät hiekat pois kädelläni varpaiden välistä? Yhtenä kesänä oli koko kesän pesemättä hiuksiani salaa vanhemmiltani ja ette tiedäkään mitä kaikkea muuta tein salaa vanhemmiltani?

Otin ensimmäisen oman saksanpaimenkoirani 21-vuotiaana opiskellessani Vaasan yliopistossa ja nukuimme samassa VESIsängyssä vuosikaudet- miettikää mikä bakteeripesä!! Heräisin aamuisin aina nenä kiinni Biancon nenässä ja voi herran jumala miten lakanat oli hiekassa ja karvassa. En muista koskaan kärsineeni flunssista tai tulehduksista- varmaan joskus jotakin oli, mutta ei vakavaa kuitenkaan. Joka päivä altistumiseni jälkeen kärsin siitä, etten voisi enää ottaa saksanpaimenkoiraa, koska vähemmästäkin tukehtuisin! Keuhkoarvojen nopea romahtamistaipumus teki asiasta hyvin pelottavan vaikka mikään muu ärsyke kuin sisäilmasta aiheutunut ärsytys ei ollutkaan koskaan saanut sitä aikaan. Lisäksi en kestäisi koirasta luopumista mikäli oireet menisivät liian pahaksi, en todellakaan.

Wild Woman Sisterhood

Keuhkolääkärin yllättävä ehdotus

”Mitäs Satu jos ottaisit koiran?”, keuhkolääkärini sanoi minulle hymyillen kun keskustelin tuosta Venäjällä tehdystä tutkimuksesta hänen kanssaan. Olin hyvin huojentunut siitä, että lääkärini ehdotti käymälöiden bakteereiden nauttimisen sijasta koiran ottamista?Olin jo melko hyvässä kunnossa ja olin ilmoittanut lääkärilleni, että aion parantua tästä kaikesta. Lääkärini googletti koneelta eri koirarotuja innoissaan vaikka tiesin, että minulle on olemassa ainoastaan yksi rotu vaikka pidänkin kaikista koirista. Sydän puhui koiran ottamisen puolesta, järki soti rajusti sitä vastaan. En saanut asialta rauhaa ja päätin, että mikäli mieheni suostuu koiran ottamiseen, niin se otetaan. Nimittäin naimisiin mennessämme Kari sanoi, että meille ei tule kahta asiaa: koiraa eikä omakotitaloa???

Lyöttäydyimme poikien kanssa yhteen ja puhuimme Karin golfkentällä (aivot olivat virittäytyneet oikelle taajuudelle) ympäri ja pian löysimme meille sopivan käyttölinjaisen saksanpaimenkoran, Tuton. Kerroin kasvattajalle tilanteen rehellisesti ja sovimme, että koira palautuu takaisin hänelle, mikäli oireet menevät liian pahaksi. Ennen tätä olin altistanut itseäni ystäväni belgianpaimenkoiralle säännöllisesti enkä ollut kuollut. Pennun saapuessa taloon sain runsaasti oireita, yllätys yllätys. Nenässä ja kurkussa tuntui, hengitys oli välillä ahtaalla, mutta jotenkin selvisin päivästä toiseen. Olin vedenjakajalla: jos nyt annan periksi, niin saan antaa jatkossakin. En uskaltanut nukkua Tuton kanssa samassa huoneessa enkä oikein edes kunnolla silittää enkä pitää pitkiä aikoja sylissä. Olin samaan aikaan hyvin haltioissani koirasta ja peloissani: ajatuskin siitä, että joutuisin koirasta luopumaan oli raastavin ajatus ikinä. Miten voisin ikinä tuottaa lapsilleni ja itselleni sen pettymyksen, että terveyden tilani takia tällä kertaa luovutaan meille maailman rakkaimmasta olennosta. En mitenkään, sitä en kestäisi. Olin kusessa! Apua mitä olin mennyt tekemään!!

Wanda vom Pfälzer-Hof

Tottakai koiran kanssa oli mentävä metsään. En voi ajatellakaan, että käyttölinjainen saksanpaimenkoira ei pääsisi juoksemaan metsässä vaan sitä lenkkeilytettäisiin ainoastaan asfalttilla. Mentyäni metsään, oireet pahenivat entisestään. Stressitaso oli sietämätön. Päätin, että mikäli keuhkoarvoni laskevat niin alas, että joudun sairaalaan, niin sitten koirasta luovutaan. Mutta tuo on se raja, muista oireista en välitä enkä huomioi niitä yhtään mitenkään. Annan oireiden vaan olla, hoidan niitä toki lääkkeillä ja hengitysharjoituksilla. Tämä ei ollut tietenkään kovin helppoa koska se, ettei pysty kunnolla hengittämään on pelottavinta mitä tiedän. Aina kun oli vaikea hengittää, niin muistutin itseäni asiasta. Tuton kasvattaja antoi minulla viisaan neuvon: kun henkeä ahdistaa, niin katso itseäsi peilistä ja toista nimeäsi. Näin tein ja aika usein jouduin itseäni peilistä tuijottamaan!

Löysin oman voimani

Tuto oli ollut meillä 5 kuukautta ja olin lenkillä metsässä koiran kanssa. Maistoin maasta yhden mustikan, jonka seurauksena suun ja nenän alue lehahti ihan punaiseksi ja ihoa poltti siten kuin siihen olisi tullut palovamma. Kurkku ei turvonnut kuitenkaan. Reaktio meni ohi aikanaan ja muutaman päivän kuluttua söin muutaman mustikan lisää. Reaktio toistui, mutta ei niin voimakkaana. Tässä vaihessa löysin inkkaritermein ilmaistuna oman voimani ja päätin taistella tämän asian loppuun saakka. Asenteeni alkoi muuttua tyyliin antaa- tulla-periksi-en-anna. Oman voima on mielestäni katkeroitumisen vastavoima. Kolmannella kerralla söin jo kourallisen mustikoita ilman mitään reaktiota. Aloimme tehdä koko ajan pidempiä metsälenkkejä. Aloin myös varovasti syömään kaikkia niitä ruoka-aineita, jotka olivat aiheuttaneet minulle oireita. Näitä olivat mm. hunaja, pähkinät ja pakuritee. Aloitin pienestä annostuksesta ja suurensin vähitellen. Oireet lievenivät ja lopulta hävisivät. Se oli ihan mielettömän rohkaisevaa ja upeaa. Pikku hiljaa häkkini kaltereiden välistä saatoin nähdä auringonvalon pilkahduksen. Pystyn näköjään itse vaikuttamaan omaan terveyteeni ja reagoimiseeni siedättämällä.

Tuton oltua meillä 1,5 vuotta pystyin lopettamaan 5:n eri astmalääkkeen käytön enkä reagoinut enää millekään muulle kuin kosteusvauriohomeille ja tietyille VOC:lle. Lääkkeiden käyttöä vähensin pikku hiljaa turvallisesti lääkärin valvonnassa. Pystyin painamaan pääni koiran turkkiin ja hengittämään siinä enkä oireillut yhtään. Annoin koiran nuolla naamaani ja annan vieläkin tietyissä rajoissa silläkin riskillä, että saan jonkun pöpön (ps. ei ole pöpöjä näkynyt). Pystyin syömään mitä vaan, harrastamaan ja lenkkeilemään koiran kanssa metsässä tuntitolkulla, en reagoinut siitepölyyn enkä muuhunkaan pölyyn. Ymmärsin, että koira oli muuttanut kotimme mikrobiston terveyttä edistävään suuntaan ja se oli vahvistanut minua. En enää siivonnut kotona niin hysteerisesti eli vähensin patjojen ja sohvien imuroimista ja listojen pyyhkimistä (en ole koskaan käyttänyt antibakteerisia siivousaineita). Toki edelleen pidän siististä kodista, mutta höllensin hieman. Mieheni ei tuota höllennystä myönnä, mutta kuitekin?

Saksanpaimenkoirien SM-kisoissa hopeaa metsäjäljellä

Hyvin nopeasti Tuton kotiuduttua huomasin, että kyseessä oli äärettömän vilkas ja energinen tapaus (Riitan mukaan yksi pahimmista ja parhaimmista), jonka kanssa oli pakko alkaa harrastamaan aktiivisesti. Aloin harrastamaan koirani kanssa palveluskoirapuolella metsäjälkeä eli aloin käytännöllisesti katsoen elämään metsässä. Olemme kilpailleet lajissa useita vuosia. Tuto on nyt 8-vuotias ja kun aika Neidistä jättää, meillä tulee aina olemaan koira. Haluan painottaa kuitenkin sitä, että koiraa ei pidä ottaa itsekkäistä syistä ja hetken mielijohteesta vaan siihen on sitouduttava jopa yli kymmeneksi vuodeksi tai pidempäänkin. Nykyään koen itseni terveeksi. Ainut asia mitä vältän on sisäilmaongelmaiset rakennukset, sillä itseään voi siedättää ainoastaan sellaisiin asioihin, jotka ei ole terveydelle vaarallisia. Mikäli on pakko (esim. työreissut ja matkoilla) pystyn nykyään olemaan pari yötä homeisissa rakennuksissa ilman että keuhkoarvoni laskevat. Myöhemmin geenitestissä minulta löytyi geenivirhe nimeltä alfa1 antitrypsiinin puutos, joka tarkoittaa sitä, että keuhkojeni limakalvolta puuttuu sitä suojaava proteiini, jolloin hengitysilman epäpuhtaudet pääsevät suoraan vaikuttamaan keuhkojen limakalvoon.

Ihme tapahtui

Muutama vuosi sitten keuhkolääkärini totesi ihmeen tapahtuneen: olen parantunut astmasta. Matka ei ollut helppo. Ei todellakaan. Siedättäminen vaatii päättäväisyyttä eikä se kaikilla onnistu vaikka kuinka yrittäisi eli en halua, että kukaan syyllistää itseään tämän postauksen perusteella siitä, jos ei ole onnistunut siedätyksessä. Jos pitää valita yksi asia mikä parantumiseni ratkaisi, niin se oli koiran hankinta. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tuto rakas muutti kaiken. Koko prosessin aikana minulla on ollut keuhkolääkärini, Tuton kasvattajan Riitta Vainiontauksen (tai itseasissa Tuton kasvattaja on Saksassa, mutta Riitta on tuonut Tuton Suomeen) ja perheeni tuki mikä on ollut ensiarvoisen tärkeää. En ole siis ollut asian kanssa yksin. Huomion arvoista on myös se, että tuohon aikaan en tehnyt mitään muutoksia ruokavaliossani, en siis ollut gluteenittomalla tai maidottomalla ruokavaliolla kuten nykyään. Nykyään noudatan myös ketogeenista ruokavaliota.

Motiivini tämän tarinan jakamiseen

Haluan luoda toivoa tällä tositarinalla, kaikki voi todellakin muuttua. Tulevaisuus voi olla ihan erilainen kuin nykyhetki. Ihmisen solut uusiutuvat koko ajan ja ihmeitäkin tapahtuu. Minä pidän omaa paranemistani ihmeenä ja johdatuksena, koska en voi välillä itsekään uskoa miten elämäni on muuttunut viime vuosina. Olen aina elämässäni rukoillut paljon ja kokenut, että mikään asia elämässäni ei tapahdu turhaan, kaikella on tarkoituksensa. Vaikka koin suurta epätoivoa silloin kun terveydentilani oli heikoimmillaan ja keuhkoarvot rohmahtelivat, niin siitä huolimatta en halunnut katkeroitua. Katkeroituminen on mielestäni pahempi kuin kuolema, sillä katkera ihminen on elossa ainoastaan fyysisesti. En ole ollut superihminen, olen pelännyt, olen tuntenut epätoivoa, mutta siitä huolimatta parannuin. Uskon, että sairastumisellanikin on suurempi tarkoitus: jos yksikin ihminen saa tästä toivoa, niin en sairastunut turhaan?

Kiitos

Kiitän sydämestäni Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirastoa ja erityisesti esimiestäni Ismo Myllyahoa ja Marja-Liisa Keski-Rauskaa: te olette mahdollistaneet sen, että olen pystynyt työskentelemään virassani ja olette olleet aina tukenani. Ismo jo 17. vuoden ajan ja Marja-Liisan Ismon lisäksi viime vuosina. Te ette ole pelkästään sivistyneitä ihmisiä vaan olette ihmisiä, joiden sydän on täyttä kultaa.Tiedän, että tätä lukiessanne ajattelette, että ettehän te olisi voinut toimia toisin. Höpö höpö, aina voi tehdä asioista vaikeaa. Organisaatiot eivät tee päätöksiä vaan ihmiset. Olen teille ikuisesti kiitollinen että mahdollistitte parantumiseni ja työskentelemisen asiantuntijavirassani<3

Kiitos tietenkin myös omalle perheelleni, ystäväni Jaana Laakkoselle, Opetus- ja kulttuuriministeriön rakennusneuvos Erja Metsärannalle, Kennel Evergreysin Riitta Vainiontaukselle, vanhemmilleni Eija ja Tauno Raiskille ja monelle muulle. Kiitos ex-miehelleni Jari Aholalle, kun annoit meidän (siis minun, poikien ja nykyisen mieheni) asua asunnossasi neljä vuotta kun en pystynyt olemaan omassa kodissamme. Lääkärini Matti Paanasesta sen verran, että jos kaikki lääkärit olisivat hänen kaltaisiaan, ei lääkäreillä olisi enää potilaita eikä sotea tarvitsisi uudistaa<3 Ja viimeisenä, mutta ei vähäisempänä: Tuto, rakas Hilmatsu, Neiti Näpsäkkä: Sä tiedät?

VAROITUS: En halua, että kukaan saattaa itseään hengenvaaraan tämän postauksen perusteella eli siedätys AINA lääkärin luvalla ja valvonnassa.

Tätä postausta SAA JAKAA!